menneisyydelle kiitos
”Hearn kirjoitti tärkeän teoksen nimeltä Kokoro. Siinä hän kuvaa shintolaisessa temppelissä käyvän pojan syviä tunteita. Poika puhkeaa kyyneliin, koska hän tiedostaa nykyajan suunnattoman velan menneisyydelle sekä velvollisuuden rakastaa ja kunnioittaa vainajia.”
Albert Axell & Hideaki Kase: Kamikaze: japanin itsemurha lentäjät
*
Velan menneisyydelle.
Velvollisuus rakastaa ja kunnioittaa vainajia.
Mutta eikai menneisyyteen saa edes katsoa? Näin minusta tuntuu, että olen oppinut. Menneisyys on synkkää ja ikävää, se on jotakin, mitä ei enää ole. Se tulisi unohtaa, sivuuttaa ja sen sijaan suunnata katse eteenpäin, jossa on jotakin, josta löytyy jotain parempaa, mitä ei ennen ole ollut. Mutta. Menneisyydestä löytyy kuitenkin kiitollisuus, se suurin, mitä on. Sitä ei löydy tulevasta, sillä tulevaa ei ole, mitä ei ole, ei voi kiittää. Kiitollinen voit olla tästä missä olet nyt, mutta tässä missä olet, et voisi olla ilman menneisyyttä. On siis menneisyyden kiitos, se kiitos, minkä tunnet tästä hetkestä.
Ilman kaikkia aiempia meitä, heidän pieniä ja suuria päätöksiä, kasvua ja kasvua, jota he ovat vieneet rohkeasti ja itsepäisestikin eteenpäin, emme olisi tässä. Katson itseäni. On niin helppoa pitää itsestäänselvyytenä omaa asemaansa vapaana ja tasa-arvoisena naisena. Samassa hetkessä voin tuntea pojan kiitollisuuden mutta myös velvollisuuden. Me kaikki omalla toiminnallamme rakennamme tulevaisuutta, niilläkin päätöksillä, joiden uskomme koskevamme vain itseämme. Todellisuudessa ei ole pelkkää minua, on vaan me ja minun omatkin päätökseni vaikuttavat kaikkiin meihin, vaikuttaessani kaikkiin meihin. Oli kyse sitten vain naapurista tai ystävästä tai sosiaalisen median myötä siitä jostain toisesta siellä kaukana, tai suureellisemmin yhteiskunnan ylemmillä tasoilla vaikuttavista ihmisistä. Me kaikki rakennamme ja vaikutamme.
Musta tuntuu, että harva ihminen taitaa katua omaa menneisyyttään. Sen sijaan tunnetaan kiitollisuutta siitä kasvusta, minkä aika todentaa. Siinäkin mielessä on hauskaa ajatella, kuinka paljon kuitenkin pelkäämme tuota kasvua etukäteen, niin paljon, että jätämme jopa kasvamatta. Lopulta kasvamatta jättäminen on myrkkyä paitsi itselle, myös muille. Ilman omaa kasvua ei minusta, mutta ei myöskään meistä yhteisönä voi tulla eheämpiä.
Kun luen tästä kamikaze kirjasta japanilaisen identiteetin sielunmaisemaa, alan ajatella maailman monimuotoisuutta. Se saa mut näkemään maailman siten, että jokainen kulttuuri on onnistunut luomaan jonkin erityislaatuisen tavan kunnioittaa elämää, mutta yhtä lailla meillä kaikilla on omat vajavaisuutemme. Se mikä on toisen kulttuurin vajavaisuus, on toisen vahvuus. Siispä tutustumalla erilaisiin kulttuureihin avoimesti, voi oppia jotakin uutta ja siten löytää uusia ja rikkaita tapoja nähdä maailmaa. Nuo kaikki puolet kun asuvat meissä, joko hiljennettyinä tai vaalittuina, ehkä hiukan hillitymmin tai vapaammin. Siinä missä minä tasapainoilen yksilönä, maa ja maailmakin tasapainoilee.
Suomalaisina hallitsemme suoruuden ja rehellisyyden. Sanomme mitä tarkoitamme ja tuohon sanaan voi luottaa. Elämäämme on kuitenkin asuttanut myös kiire, välinpitämättömyys ja kärsimättömyys. Sen näkee kovettuneissa kasvoissa, kulmista jotka kutristuu keskellä väen tungosta. Se huutaa: ”minä ensin!” ja sivuuttaa katsomatta maassa makaavan ja apua tarvitsevan, kuten iltapäivälehdet aina silloin tällöin haluavat videoin muistuttaa. Silloin alan ajatella töissä tapaamaani lähi-idästä kotoisin olevaa äitiä ja poikaa ja sitä tapaa, missä poika kaikin tavoin auttaa varsin hyväkuntoista äitiään kenkien riisumisesta lähtien. Yksinäisten vanhusten maassa meillä kaikilla olisi tuosta niin paljon opittavaa.
Alan miettiä, miksi länsimaalainen matkaa reppureissulle juuri Aasiaan. Ehkä auringon, ehkä halpuuden perässä. Ehkä kuitenkin myös paetakseen omaa jäykkyyttään. Aasiassa kaikenlaiset länsimaalaisuuden mukanaan tuomat estot hälvenevät, elämästä tulee suuripiirteisempää, avoimempaa ja aurinkoisempaa ei ulkoisesti vaan sisäisesti. Sitä suomalainenkin sydän taitaa janota, sitä tietynlaista rennompaa suhtautumista elämään.
Ehkä maailman monikulttuuristuminen on jopa asia, mitä tarvitsemme. Että näemme erilaisia tapoja toimia, niitä hyviä puolia, mitä jokainen on omassaan onnistunut vaalimaan, siten tuoden mukanaan. Kun vain oppisimme toinen toisiltamme, voisimme paikata omia vajavaisuuksiamme ja rikastuttaa elämää. Tasapainottua, yhdessä.
Kaiken pohjana kun on ymmärtää, että me kaikki ollaan ihmisiä, siis kaikki samanlaisia. Olimmepa suomalaisia tai japanilaisia tai argentiinalaisia, ennen kaikkea ihmisiä, toteuttamassa ihmisyyttä, siksi samaa, vaikka kuoremme näyttäisivätkin eriltä. Kun emme katsoisi tuota kuorta, vaan näkisimme ihmisen sen alla, siis itsemme, yhden puolen itsestämme. Ihan kaikissa ihmisissä voi nähdä jotain itsestään, myös itsestään unohdettua, ehkä vierastakin, mitä ei ole ennen itsessään tavannut.
Lue lisää:
joka kääntää hyvyydelle selkänsä
