Miksi pelkäisin?
Ajattelen, että on kaksi minua. Tasapainoinen minä ja minä, joka etsii tietään tasapainoon. Yleensä sitä kuvittelee, että vain ensimmäinen olisi hyvästä, mutta todellisuudessa molemmat ovat yhtä tärkeitä, yhtä sallittuja. Siksi tuota jälkimmäistäkin on katsottava rakkaudella, vaikka tasapaino onkin se, missä tuoksuu laventeli, kahviin on sekoitettu karamellisiirappia ja joku kuiskaa rakastavansa.
Olen istunut viimeiset pari tuntia kahvilassa, verhoutuneena eufooriseen onneen. Siihen suurimpaan mikä on, siellä ja siten, mitä en koskaan missään muualla tavoita. Vain yksin, täällä, puistossa tai merenrannalla. Mutta muista, ettei tähänkään voi tarttua, palautan mieleeni, hiukan surumielisesti. Tämä on hetki, tästä hetkestä lähden. Seuraava hetki on laimeampi, sitä seuraava voi olla jo kehno, mutta taas me tapaamme. Niin kuin aina, niin kuin elämä kulkee, aina. Onnesta tavalliseen ja surkeaan ja taas euforiaan. Koska se on elämä, koska olen ihminen.
Elämän pinnallisuuteen kuuluu pelkän hyvän ei edes ainoastaan ihannointi vaan sen yksin näkeminen. Se on sitä teennäisyyttä, että kerrotaan ja eletään kuin kaikki olisi hyvin, vaikka oikeasti sisällä ei olekaan. Se on kuori. Tuo kuori opettaa, ettei huono ole normaalia eikä se kuulu elämään tai vähintäänkin sen pohjalla on oltava jokin oikea syy. Huono on kuitenkin osa elämän kiertokulkua, sitä tasapainoilua missä ymmärtää mitä huono ja hyvä tarkoittaa, mitä elämä tarkoittaa, mitä minä tarkoitan, mitä haluan ja mitä en halua, ja siten myös sitä on katsottava armollisesti. Myös se on minä, siksi yhtä rakas.
Elämä toimii oppien suhteen siten, että ensin tulee ajatuksia, jotka katoaa muiden ajatusten joukkoon, sitten tulee selkeämpiä ajatuksia ja pieniä ja heikkoja toimia, taas kadotusta, sitten suurempia toimia, aina jojon lailla, aueten ja sulkeutuen, mennen ja tullen. Tulee suuria (omia luotuja) pettymyksiä, luovuttamista, oppimista, taas yrittämistä, palaamista vanhaan, luovuttamista, taas oppimista. Mitä kipeämpää luovuttaminen, irti päästäminen tekee, sitä lähempänä opin sisäistämistä on. Mulla tais tehdä taas vähän kipeää, sanoisin. Ja taas tunnen olevani tässä, päästäneeni irti. Kuinka kauan tällä kertaa, sitä en tiedä. Mutta se on vain sitä tasapainon ja tasapainottomuuden vuorottelua, isona tai pienenä aaltona, kun unohdan ja taas muistan.
Oon tajunnut, että viime aikoina mulla on ollut elämässäni kiire. Ei sellainen perinteinen kiire kiire, vaan olen kärsinyt kärsimättömyydestä. Kaikenlaisesta kärsimättömyydestä. Varsinkin ajan ja asioiden suhteen, siten että vastoinkäymisistä pitäisi jotenkin nopeasti kääntyä takaisin normaaliin. Palaan mielessäni Frommin sanoihin: ”tarkoitan periaatetta, että jokainen halu on tyydytettävä heti, ettei mitään toivetta saa turhauttaa.” Vaikka lauseella vedotaankin lähinnä konkreettisiin haluihin, muhun se vetoaa myös elämän ja elämän odotusten suhteen, kuin elämä olisi suoritus, kapinoiden hetkeä vastaan. Osana hetkeä taas olen yrittänyt keksiä, mikä olis se sellainen mantra, sana taikka symboli, mikä muistuttais mulle päinvastaista, sitä etten yrittäisi hallita elämää, että eläisin tässä, tässä jossa asuu myös tasapaino.
Miksi pelkäisin,
oivalsin, kuunnellessani kappaletta monennetta kertaa.
Kaiken mielen hallinnan ja elämän hallinnan takaa löytyy pelko. Sitä ettei siedä epävarmuutta, paremminkin tietämättömyyttä. Mutta kun elämän juju on tietämättömyys, elämää ei voi tietää, mitä ei voi tietää, ei voi hallita, mutta juuri siksi yrittää, kun tietämättömyys pelottaa.
Maailmassa on paljon asioita, joita pelätä joka päivä. Epäonnistumisen pelkoa, riittävyyden pelkoa, menettämisen pelkoa. Lopulta tuo pelko itse asiassa on se, joka tekee elämästämme elämän, sellaisen kuin se on. Pelko hallitsee, se löytyy sieltä, määrittämässä, minkä päätöksen teemme tai emme tee. Pelko. Pelko! Toistelen oivaltamisen jälkeisessä epäuskoisuudessa, kuitenkin ymmärtäen, että juuri niinhän se on.
Pelko torjunnasta, pelko tuomitsemisesta, pelko naurunalaisuudesta, riittämättömyydestä, tyhmyydestä, turhuudesta, toisen reaktiosta ja reagoimattomuudesta, tietämättömyydestä, vääränlaisuudesta, yksinäisyydestä, kuormittumisesta, väärästä valinnasta. Että sattuu.
Mutta
miksi pelkäisin?
Miksi pelkäisin, kun elämä kuitenkin järjestyy, jossa minä järjestyn, mukaudun, sopeudun, jossa huominen tulee kaikesta huolimatta. Ota siis tämäkin hetki vastaan tyyneydellä. Ota tämä hetki vastaan sellaisena kuin se annetaan. Anna sen opettaa, sellaisena kuin se on, ei sellaisena, kuin sen haluaisi olevan.
Se on saanut mut toistelemaan itselleni myös tätä:
ei mitään hätää.
Sillä epämiellyttäväkin tunne on vain tunne. Epämiellyttäväkään tunne ei ole totta, se on vain yritykseni hallinnoida hetkeä ja tilannetta. Tuo tunne menee ohi, tuo tunne ohittuu, vaikken tartukaan siihen. Ja annankin sen mennä, sillä siitä huolimatta kaikki on hyvin. Kaikki on aina hyvin, koska olet ja huominen on tulossa, olen turvassa alunperinkin.
Ennen taisin hakea vastausta asioiden järkeilyllä, sillä luulin, että puuttumalla syyhyn asia ratkeaisi, mutta nyt en enää koita selvittää aina niin kovin miksi, vaan kun tunne tulee, totean vaan itselleni, että kaikki on hyvin. Pelkoon kun ei auta järki, ei miksi, vaan tunne. Siksi vastaus löytyy rakkaudesta ja turvasta, ei kysymyksestä miksi. Vaikka olenkin taitava kysymään miksi ja se on ennen ollut vastaus kaikkeen, tähän se ei ole, ymmärrän viimein, helpottuneena. Sieluni on viimein saanut rauhan. Ja tiedätkös, sekin on vaan osa tätä juttua, että ihminen kysyy ja etsii niin kauan aikaa, kunnes viimein löytää perille.
Jätän kahvilan taakseni,
hymyilen
ja jättäydyn kappaleen lohduttavaan syleilyyn.
(Viitasen Piia – Miksi pelkäisin)
Lue lisää:
ihmisenä olemisen tietämättömyyden tuska
