yksinäinen susi
Mutta miten voi olla, ettei muita kiinnosta katsoa auringonlaskuja ja istuskella puistossa.
Olen miettinyt, enkä ymmärrä.
Tänään, tässä, kahvihuoneessa katson toisen ihmisen ilmentymää, joka on hyvin erilainen kuin minun. Hänkin on kasvanut ja kehittynyt, kohdattuaan elämässään tragedian, hyvin eri suuntaan vain. Ja ymmärränkin: olemme jatkuvasti muovautuvaa muovailuvahaa, emmekä voi koskaan kasvaa samanlaisiksi.
Jokaisella on omat lähtökohdat, opit, haavat ja oivallukset ja ne kaikki johtaa eri paikkaan. Vaikka haava olisi samakin, mutta hoidamme niitä eri aikaan, eri oppien pohjalta, eri tavalla, eri paikassa. Olemme erilaisen ympäristön, erilaisten ihmisten vaikutuksen alaisena. Emme päädy samalle päätepysäkille, emme yksinkertaisesti voi, kun olemme puhdasta sattumaa, joka elää joka hetki.
Mutta on samanlaisiakin kasvuja. Sen takia syntyy samannäköisiäkin ihmisiä. Toisen kohdatessaan, he tuntevat tulleensa kotiin.
Mä en ole koskaan tuntenut tuota tunnetta.
Ehkä siksi, että mun ryhmä taitaa olla yksinäisten susien ryhmä, ajattelen ja siemaisen kahvistani. Se sellainen, joka ulvoo kuuta, jolkottelee tunturin päälle ja antaa tuulen tarttua turkkiin. Ympärillään vain hiljaisuus, lehtien kahina ja tassujen töminä maata vasten.
Ehkä alan viimein hyväksyä sen.
Oon luultavasti koko elämäni ajan tainnut kokea jollain tavalla, etten kuulu tänne. Kovasti olen yrittänyt kuulua, mutta kuitenkin niin, että jokainen hetki viestittää mulle, etten ymmärrä miten nää ihmiset toimii ja miksi, kun kaikki mun silmissä näyttäytyy niin eri valossa, paljon suoraviivaisemmilta ja yksinkertaisemmilta.
Joskus ajattelin, että se on sama kaikilla ihmisillä. Että ne jotka luulee löytäneensä, kyse on vain optisesta harhasta, jolla sumennetaan oman erillisyyden tuoma tuska. Mutta ehkei olekaan. Ehkä se onkin sitä vain mulle, olen alkanut kyseenalaistamaan.
Kannan painavaa rinkkaa ylämäkeen ja myhäilen tyytyväisenä kehossa tuntuvaa kolotusta. Tässä raadollisuudessa on vaan jotakin perin nautinnollista. Tuo oivallus saa mut ajattelemaan sitä samaa, mitä pari viikkoa takaperin auringon laskiessa: kenelle tämän tiedon haluaisin jakaa? Jonka jälkeen kysyn itseltäni: mikä on se ääni joka puhuu?
Onko se yksinäisyyden vaikerrusta eli pyyntö että joku tulisi osaksi tätä hetkeä vai kuitenkin ennemminkin turhamaisuutta – eli kaipaus sitä kohtaan, että joku todistaisi minun olevan riittävä ja arvokas. Ehkä vähän molempia. Kiusauksesta huolimatta päätän elää tämänkin viikonlopun vain itseni kanssa. Palaan ajatuksissani saman auringonlaskun toteamukseen: anna rauha omalle hetkellesi ja toisen hetkelle.
Erillisyyden tuska on tunne, jonka kanssa on tehtävä sopu. Vaikka sä löytäisin maailman parhaimmat ja upeimmat ihmiset sun elämään, nekin joihin tunnet syvää yhteyttä, tuokin tunne on ohimenevä. Se katkeaa kun poistut toisen ihmisen viereltä, eikä jokainen hetki ole yhtä syvää, vaan toisinaan myös pinnallista. Se on se hetki, kun erillisyyden tuska nostaa päätään, joka kuitenkin on totta ja läsnä, eikä sitä voi sivuuttaa. Sitä ei myöskään pidä vierittää toisen ihmisen kannettavaksi, sitä lievittääkseen ei pidä hyväksi käyttää muita ihmisiä.
Erich Fromm kirjoittaa asiasta kirjassaan Rakkauden vaikea taito:
”Koska jokainen pyrkii olemaan niin lähellä kuin mahdollista kaikkia muita, jokainen on lopulta yksin, turvaton, täynnä ahdistuneisuutta ja syyllisyydentuntoja, mikä puolestaan on välttämätön seuraus siitä, että inhimillisen erillisyyden voittaminen ei ole onnistunut.”
Siksi myöskään mun ei kuulu paeta sitä hakemaan arvostusta joltakin muulta. Silloin tuo muukin saa toteuttaa omaa tarkoitustaan rauhassa, ilman painetta, ilman huonommuutta, kyseenlaaistamatta oman hetkensä tarkoituksenmukaisuutta.
Mieleeni muistuu jvg:n laulustakin tuttu lause:
jos ei sitä kuvata onks sitä enää olemas
Josta voidaankin palata siihen elämän perimmäiseen totuuteen:
millään muulla ei ole elämässä väliä, kuin että nautit siitä, mitä juuri sillä hetkellä olet tekemässä. Mitään kun et voi ottaa mukaan, poistuessasi hetkestä.
Voin ylpeänä ilmoittaa suorittaneeni loppukokeen koskien mun strong independent woman -koulutusta.
Jaksoon on mahtunut onnistumisia ja epäonnistumisia, suoranaisia rimanalituksia mutta jälleen vahvana voin todeta sen kliseen, että voimaantunut on hän joka syntyy tuhkasta uudelleen.
Lopputentti piti sisällään autolla ajon ensimmäistä kertaa (enkä omista enkä ole koskaan omistanut autoa) kotikontujeni ulkopuolelle, vaelsin kaksi yötä (ja katsoin sekä auringonlaskun että auringonnousun), yövyin hotellissa, tilasin piccolon proseccoa jota siemailin porealtaassa ja sen jälkeen söin vielä kolme ruokalajia ravintolassa.
Yksin.
Enkä lähettänyt mistään niistä kenellekään yhtäkään kuvaa.
Lue lisää:
pyöräillessäni läpi hiljaisen kaupungin oivalsin kaiken
mutta muista kuka sä haluat olla
