luonnontilassa ei ollut teatteria
Kylläpäs se oli jo syksyinen ilma.
Sai nakata villatakin niskaan, hanskatkin olisivat tulleet tarpeeseen. Jos et jo tiedä, en kuitenkaan kuulu ihmisiin jotka elää vain kesää varten, vaan rakastan kaikkia vuodenaikoja. Kesän lyhyys yllättää silti, aina, aloittaa sen viettämisen kuinka tietoisesti ja aikaisin tahansa.
Haen take away kahvin, kävelen puiston läpi uimaan. Tällä viikolla tapahtui jotain niin huikeaa, että se sykähtelee sisuskaluissani edelleen.
Aloitin tanssin. Paritanssin. Ja voin kertoa: jos kaipaat suurempaa energiapalloa sisällesi, lähde tanssimaan. Tanssi on irti päästämistä, hetkeen heittäytymistä, energiapallon monistamista toisen kanssa. Juuri sitä taitoa, mitä jokaisessa päivässäni haluan ylläpitää. Senkin sinä ehkä jo tiedät: haluan olla jokaisessa päivässä, jokaisessa hetkessä, auki ja vapaasti virtaava puro, joka vastaanottaa elämää.
Paitsi avoimuutta, mutta ehkä juuri sen kautta, haluan kasvaa paremmaksi ihmiseksi. Ajattelenkin, että tärkein kehityskohde itseni kannalta on toteuttaa maailmassa paremmin hyvyyttä.
Siitä syystä halusin myös lukea kirjan hyvyydestä. Nopealla muutaman sekunnin ajankäytöllä ja ilman takakanteen perehtymistä valitsin kirjaksi Owe Wikströmin Hyvyys ja myötätunto – Huolenpidon voimasta ja aikamme itsekkyydestä. Ja tiedätkös, en ihan ensimmäisenä olisi ajatellut alkavani lukemaan opusta, joka kritisoi elämäntapateollisuutta (ihmisenä, joka rakastaa, palvoo ja jumaloi itsensä kehittämistä). Mutta miten elämäntapateollisuus liittyy hyvyyteen, voisit kysyä?
Sillä tavalla, että elämäntapateollisuus korostaa meidän yksilöllisyyttämme.
Hyvyys taas ei ole yksilöllisyyttä.
Jonka jälkeen voidaankin esittää jatkokysymys: miksi me tällä hetkellä pakenemme elämäntapateollisuuteen?
Owe kirjoittaa: ”Kun klassiset uskonnot ovat kadottaneet asemansa sekä henkisyyden tulkitsijana että elämänkysymysten ongelmanasettajana, eksistentiaalinen orpous kasvaa.”
(p.s olen eronnut itse kirkosta eikä tämä ole käännytys yritys kirkkoon)
Uskonto on ollut yhteisöllinen tuki, johon nojata. Nyt kun sillä ei ole enää – uskallanko sanoa suurimmalle osalle meistä – merkitystä, olemme kadonneet individualismiin. Ja tiedätkös. Tämäkin johtuu oikeastaan vallitsevasta kulutusyhteiskunnastamme: itsensä kehittämisestä on tullut oma markkinoitu teollisuusalansa, jonka ydinsanoma kuuluu: sinä itse. Lopulta voit ostaa ja tuottaa itseäsi monella tapaa.
Ajattelen: itsensä kehittämisen ”uskonto” on korvannut meidän kaikkien yhteisen uskonnon. Ja ihminen tarvitsee jonkin langan elämälleen. En muista sana tarkkaan, mutta kirjassaan Ihmisen lyhyt historia Yuval Noah Harari kirjoitti jotenkin niin, että uskonto oli elinehto, että näin suuri joukko ihmisiä pystyi alkamaan toimimaan yhdessä ja suhteellisen sopuisasti. Liittyy tähän tietysti muutakin, kuten elämämme olosuhteet, niin kuin Owe kirjoittaa:
”Koska ihminen on tekemisissä yhä useampien henkilöiden kanssa (tv-sarjojen hahmoja unohtamatta) ja toisaalta kohtaa heitä yhä pikaisemmin, sosiaalinen yhteys laimenee. Silkka henkiinjäämisstrategia pakottaa ihmisen laimentamaan ihmissuhteitaan, ja siksi on sitäkin tärkeämpää viljellä omaa sisäistä elämäänsä.”
Kirkko on siis tarjonnut monia hyviä arvoja joita vaalia: heikoista huolehtimista, lähimmäisenrakkautta sekä yhteisöä, johon kuulua tasavertaisena. Näitä yksilöalainen maailma ei enää huomioi. Itsensä kehittäminen nimenomaisesti pitää katseen meissä itsessämme, ja kun katse on meissä itsessämme, se saa meidät kilpailemaan ja unohtamaan ilman tietoista työtä myötätunnon.
Myös sen myötätunnon, ettei kaikista ole itsensä kehittämiseen. Meitä ihmisiä on tällä pallolla monella eri historialla, monissa eri elämäntilanteissa, yhteiskuntaluokissa ja oppineisuuden tasoilla. Silloin on muistettava sekin, että itsensä kehittäminen taisteleekin koko yhteiskunnan normeja vastaan. Silloin on väärin kasata vastuuta yksilön suuntaan, vaikka kyse on massiivisista koko yhteiskuntaa koskevista ongelmista, jopa poliittisista ratkaisuista.
Tätä kaikkea pohtiessani mieleeni herää kysymys: kun meistä tulee niin helposti niin välinpitämättömiä, onko ihminen vaan siis luontaisesti paha ja omaneduntavoittelija?
Ehkä jossain solussaan kyllä, mutta on totta, että vallitseva kilpailullinen lähtökohta ei tuekaan meitä parempaan. Tätä ajatusta värittää myös kuolemaa tekevä Morrie Mitch Albomin tositarinaan perustuvassa romaanissa Tiistaisin Morrien luona: ”Ihmiset ovat ilkeitä väin silloin kun jokin uhkaa heitä”, hän sanoi myöhemmin samana päivänä, ”ja juuri niin tämä meidän kulttuurimme tekee. Nekin joilla tässä järjestelmässä on työpaikka, tuntevat olonsa uhatuksi koska pelkäävät menettävänsä sen. Ja kun ihminen tuntee olonsa uhatuksi, hän alkaa katsoa vain omaa etuaan.”
Niin ajatteli myös Jean-Jacques Rousseau, muutama sata vuotta sitten, jonka ajatuksia Olli-Pekka välittää kirjassaan Hyveet: Johdatus hyveajatteluun: ”Luonnontilassa ihminen ei verrannut itseään toisiin eikä hakenut heiltä hyväksyntää; luonnontilassa ei ollut teatteria, vaan olemassaolo oli puhdasta kaikesta teeskentelystä. Rousseaun mukaan kaikki paha tulee maailmaan väärän rakkauden mukanaan tuoman kilpailun ja vertailun myötä.”
Olen sitä mieltä, että tässä maailmassa me kaikki olemme lopulta sisimmässämme itsekkäitä. Myös Dalai Lama ja Äiti Teresa ovat itsekkäitä. Kyse on lopulta ainoastaan mielen hallinnasta, joka on taito, jolla on mahdollisuus valita toisin. Ja kun sä valitset toisin, lopulta tuon tunteen vahvuus myös heikkenee. En usko että se katoaa (ainakaan meillä taviksilla), sillä on edelleen hetkensä. Mutta se haalenee ja sitä onnistuu katsomaan useammin rakkaudella, jolloin se kadottaa voimansa. Sen näkee ja sen antaa mennä, tarttumatta siihen.
Asiat eivät tietystikään ole joko tai. Henkilökohtaisesti en olisi löytänyt hyvyyden vaalimisen arvoa ilman että olisin koskaan alkanut kehittää itseäni. Minun arvoni tietysti ovat hiukan erilaiset, kuin monien muiden kapitalistisessa maailmassa: itsensä kehittäminen kun tarkoittaa usein itsensä kehittämistä paremmin aineellista maailmaa palvelevaksi – satusta, menestystä ja rahaa varten.
Itsensä kehittäminen voi kuitenkin olla myös hyvinkin oivallinen tie hyvyyteen: kun sä ymmärrät asioiden perimmäisen luonteen, teet elämässäsi sellaisia tekoja jotka saa sut voimaan hyvin, sun ei tarvitse enää katsoa muita syyllisenä omaan olotilaasi, vaan ymmärtää, että vastaus on koko ajan ollut sinussa itsessäsi. Se on oman rakkaudettomuuden haavan kohtaamista.
Tätä myös viime aikaiset kohtaamiset ovat opettaneet minulle. Me kaikki ollaan oikeasti rikkinäisiä. Enemmän ja vähemmän. Kaikilla kulkee oma painolasti mukanaan, eivätkä kaikki tuota painolastia vielä näe tai tunnista. Ihan sama kuinka hieno kuori, mutta jos saat ihmiseen todellisen yhteyden, siellä alla se on. Se sama hätäinen ihmisolento, joka kaipaa nähdyksi tulemista.
Todellisuudessa hyvyys on itse asiassa yksi ainoita kestävän hyvän olon muotoja, mitä voit elämässä saavuttaa. Sillä mietippäs. Jos syöt palan kakkua, on ensimmäinen taivaallinen, mutta kokonainen kakku ei maistu enää miltään. Tai kun ostat uuden paidan, näyttää se upealta ehkä ensimmäiset viisi kertaa, mutta sen jälkeen se on vain paita. Mutta entä hyvyys? Ari-Pekka Skarp kirjoittaa:
”Barbara Frericksonin tutkimusten mukaan myötätunnon harjoittaminen ei kuitenkaan ole hedonistisen oravanpyörän alainen. Myötätunnon harjoittaminen lisää ihmisen kokemia myönteisiä tunteita, eikä tämä vaikutus laimene, vaikka harjoittamista jatkaa säännöllisesti. Myötätunnon synnyttämät myönteiset tunteet näyttävät pikemminkin lisääntyvän harjoittelun myötä. Ei siis ihme, että myötätuntoa kutsutaan rajattomaksi mielentilaksi.”
Jos siis haluat saavuttaa elämässäsi ehtymättömän hyvän olon lähteen, harjoita myötätuntoa.
Paitsi että se tekee hyvää muille, se tekee hyvää myös sulle.
Se tekee susta kauniin.
Myötätunto, hyvyys ja iloisuus ei ole teeskentelyä. Kukaan ei pidä teeskentelevistä ihmisistä. Se on aitoa kykyä asettua toisen asemaa ja toivoa hänelle hyvää, ymmärtäessään ettei toisen hyvä ole itseltä pois. Se on omana itsenään oloa, omassa perusluonteessaan lepäämistä, mutta kuitenkin toisen tarpeiden näkemistä ja huomioonottamista, toisen hyväksymistä, ottamatta asioita itseensä ja siten antaen toisen olla sellainen kuin hän on. Se ei ole väkisin hymyilemistä, hattarassa elämistä tai lintujen sirkutuksen saattelemana iloisesti paikasta toiseen hyppelyä. Se on levollista läsnäoloa.
Tai lyhyemmin sanottuna, Owea lainatakseni:
”Hyvyys on seuraus kiitollisuudesta, kun ihminen on kohdannut täysin hyväksyvän toisen.”
