niukkuusongelma, jota ei ole olemassakaan
Mietin, että jos Thoreau jo 1800-luvulla päätti muuttaa metsään, koska piti yhteiskuntaa henkisesti köyhänä ja materialistisena…
mitä me tänä päivänä ollaan?
Samalla ymmärrän: maailma on täynnä erilaisia ihmisiä, nyt ja aina. Ja vaikka musta tuntuukin hullulta, miten kukaan voi katsoa elämää mitenkään muuten kuin näin, niin se vain on. Kaikki eivät näe sitä samoilla tavoin, vaikka katsomme samaa patsasta, on jokaisen tulkinta siitä niin erilainen. Mutta voidaanko patsasta katsoa objektiivisesti, mietin. Onko vain yksi tulkinta oikein? Tässä tapauksessa patsas tosin on ihminen, jota voidaan tutkia kuin tiedettä eikä tiede jätä tulkinnan varaa.
Tuo patsas on ollut sama jo pitempään kuin osaamme ajatella. Ihminen on aina ollut samanlainen. Ei ole mitään raakalaisia antiikin ajoilta, vaan sama ihminen, jossa asuu ahneus ja vaatimattomuus, pahuus ja hyvyys, runsaus ja yksinkertaisuus. Siksi jo ennen ajanlaskun alkua, aikana, jota on hankalaa kuvitella runsaana kaiken tämän runsauden keskellä mitä meillä on nyt, filosofit niin Kreikassa kuin Aasiassa puhuivat yksinkertaisemman ja kohtuullisemman elämän puolesta. Vastaukseksi on aina tarjottu tasapainoa, mutta sitä patsas ei ota kuuleviin korviinsa.
Henry Thoreau kuvaa mielestäni kauniisti kirjassaan Walden: Elämää metsässä:
”Niin paljon kuin ihailemmekin jonkun puhujan ohikiitäviä puhetaidollisia ilmauksia, jaloimmat kirjoitetut sanat ovat tavallisesti katoavan puhutun kielen yläpuolella kuin pilviä peittävä taivaanvanhus tähtineen. Siellä ovat tähdet, joita voivat lukea siihen pystyvät. Tähtitieteilijät puhuvat niistä ikuisesti ja tarkkailevat niitä. Ne eivät haihdu pois samalla tavalla kuin arkiset keskustelumme ja hengityksemme höyryt.”
Siellä ovat tähdet, joita voivat lukea siihen pystyvät.
Tähdet voi nähdä kuka tahansa lukematta ja oppimatta, hän joka pysähtyy katsomaan elämää ja ihmisyyttä. Katsoipa hän sitä Aasiassa tai Amerikassa, 1800-luvullta tai 2020-luvulla, miehenä tai naisena.
Ehkä olen vähän mustavalkoajattelija. Minusta ihmisyys on hyvin yksinkertaista ja selkeää. Syy-seuraussuhteita, biokemiaa, aivokemiaa. Järkeä. Niiden ulkopuolella tunteita, jotka eivät kuuntele mitään edellä mainituista. Mutta noista ihminen on totta ja tunteet kuvitelmaa. Tunteet jokainen kuvittelee itse. Ei ne silti turhia ole, vaan elämän rikkaus. Ilman tuota rikkautta en eläisi romanttista elokuvaa. Ne värittää maailmastani kauniimman.
Mutta silloin myös ahneus on ahneutta, ei kunnianhimoa. Pahuus pahuutta, ei tervettä itsekkyyttä. Asiat ovat mielessäni joko oikeita tai vääriä, ihminen voi vain yrittää värittää niitä harmaaksi oman etunsa nimissä. Enkä puhu mistään filosofisista dilemmoista kuten että jos juna olisi menossa ryhmää kohti ja kädessäsi on vipu jolla voit kääntää junan kulkemaan toiseen suuntaan, jossa surmansa saa vain yksi ihminen. Tällaisia valintoja kun kukaan meistä ei arkielämässä joudu tekemään, vaan arkielämä on valintoja siitä, mikä on tasa-arvoista, oikeudenmukaista ja hyvää elämää ja kohtelua kaikkia ihmisiä kohtaan. Ei me sitäkään oikein osata. Elämämme on hyvin pitkälle vastakkain asettelua erilaisten ihmisten kanssa ja jykevää oman arvontunteen huolenpitoa. Mutta koska emme kuitenkaan koskaan päädy samaan pisteeseen, on hyväksyttävä ihmisten eroavaisuus ja erilaisuus osana luonnollista kiertokulkua. Jokainen yrittää pärjätä täällä parhaansa mukaan, ja se minusta on riittävä lähtökohta jokaisen ihmisen kohtaamiselle arvokkaasti.
Kyse on lopulta ehkä myös siitä, kenen ajatukset saa tilaa. Yksinkertaistamista ei ole koskaan saatu markkinoitua haluttavimmaksi tavaksi elää. Eikä niin ole tarkoitettukaan. Tai yritettykään. Se ei palvelisi ketään muuta, kuin yksilöä itseään. Osaltaan kyse on varmasti myös siitä, mitä ei osaa, ei ymmärrä. Jos katsot minimalismia vain pintapuolisesti, voit nähdä paljon puutteita asioista – nautinnosta – mutta sitä mitä et ole itse tuntenut, et voi myöskään ymmärtää.
Jos mietin omaa tietäni minimalismiin, ei ennen tuota itse tiedostettua hetkeä ollut moinen käynyt mielessänikään. En tuntenut ketään sellaista ihmistä, en ollut koskaan koko elämäntavasta kuullutkaan. Tai ehkä olin, mutta olin vain sulkenut silmäni. En tiedä. Sekin varmasti vaikuttaa, olemmehan ympäristömme tuote. Normeja toteuttamassa normia. Maailma alkoi avautua vasta, kun tajusi itse etsiä. Kukaan ei tietä osoittanut.
Mutta miksi juuri minun mieleni lähti tälle tielle? Vaikken koskaan kenenkään kanssa minimalismista puhukaan, ei silti voi olla välttymättä siltä tosia asialta, että kotiini astuessa multa puuttuu vaikkapa telkkari, nurkassa nököttää futonit ja pöydällä on joku itsensä kehittämisen opus. Ei tarvitsisi itse keksiä tietä, kun sen näkee. Mutta miksei sitä nää omakseen? Miksi edelleen ajattelee, että yksinäisenä ihmisenä tarvitsee kodin jossa on vähintään kaksi makuuhuonetta ja että kunpa joskus saisi työn jossa tienaisi vähän paremmin? Sitä eroavaisuutta en ihmisyydessä voi ymmärtää. En ymmärrä, mikä on se kimmoke tuon enemmän taustalla, jos tietää muusta. Se on se jokin, miksi patsas meistä kaikista näyttää niin erilaiselta. Silloin haluaisin kysyä, mikä on se arvoperusta, mihin tuo enemmän patsaansa näkemisen perustaa. Mihin kestävään ja tavoittelemisen arvoiseen arvoon, hyveeseen, enemmän perustuu? Miltä heidän patsaansa näyttää, millaista tarinaa se kertoo?
Taidetaan puhua buddhalaisittain janoamisesta. Oon vähän sitä mieltä, että ihminen tulee aina janoamaan. Mihin se onki kestävää kanavoida on viisaus. Viisaus joka asuu sisällä. Se on tietoisuutta elämästä ja itsestä. Tähtitaivaasta. Eikä tuo tieto lopu koskaan. Tuo tieto on rehellisyyttä. Rehellisyys taas löytyy hyveistä. En tavoittele hyvettä, vaan tavoittelen hyvää oloa itselleni rehellisenä pysyen. Se tosin lienee lopulta sama asia.
Joku muu ehkä alkaa ajatella tällaisen ylevöittävän puheen olevan syntiä. Mutta mistä lähtien hyveiden vaalimisesta on tullut itseriittoista, eikä sellaista, mikä kuuluisi tavoiteltavaan ja ihailtavaan ihmisyyteen? Joku saa aina hyveenkin kääntymään pahaksi, mikä osaltaan on minusta juuri sitä oman harmaan alueensa värittämistä. Minne nöyryys loppuu, sieltä omahyväisyys alkaa. Suojaako nöyryys siis enempää? Tässäkin tapauksessa on hauskaa, ettei elämämme vaadi perustetta enemmälle, vaan vähemmälle. Enemmän on normaalia ihmisyyttä, kaikkien perusoikeus. Ei sellaista tarvitse perustella tai kyseenalaistaa.
Tulee vähän mieleen sama, kuin sellaisen ihmisen syyllistäminen suorittajaksi, joka taitaa säännöllisen liikunnan ja terveellisen ruokavalion. Ei se, että se todistetusti vähentää erinäisten sairauksien riskiä ja saa ihmisen voimaan hyvin, vaan tilannetta tulkitaan itsestään lähtöisin. Toisin sanoen jotain, mitä itse ei osaa, syyllistetään toisen syyksi, sen sijaan, että käännettäisiin katse omaan itseensä ja kysyttäisiin, miksi.
Otsikon keksin luettuani tilastokeskuksen artikkelin Niukkuuden vai runsauden maailma? Me kun elämme maailmassa, jossa on aina niukkaa, jossa on aina pulaa, jossa aina pitäisi saada jotain lisää. Mutta: ongelma ei olekaan niukkuudessa, vaan ihmisen rajattomissa tarpeissa, joille ei tule loppua.
Kaikesta huolimatta, erilaisuus on minusta rikkaus. Jos ei olisi ihmisiä, jotka ajattelisivat enempää, jos en olisi itse koskaan elänyt tuossa maailmassa, en tietäisi, mitä vähemmän tarkoittaa.
Tai minulle merkitsee.
Erilaisuus on alusta itsensä tulkinnalle ja siten valinnan mahdollisuudelle.
Loppuun ajatus elämästä Thoreaulaisittain (kyllä, edelleen 1800-luvulla):
”Elämän parhaan osan tuhlaaminen tällä tavoin rahan ansaitsemiseen, joka mahdollistaisi kyseenalaisen riippumattomuuden elämän kehnoimman vaiheen koittaessa, tuo mieleen erään englantilaisen, joka lähti Intiaan tienatakseen siellä omaisuuden, jotta voisi sitten palata Englantiin viettämään runoilijan elämää.”
Minä taas aloin heti ajatella tarinaa kalastajasta ja liikemiehestä.
Molemmat viisauksia, jotka ovat kulkeneet ihmiseläjien mukana vuosisatojen ajan.
