puhutaan kuolemasta illallisella
”Sama henkilö voi alitajuisesti harmitella sitä, että hiljaisuuden harjoittamisesta puuttuu dramatiikka. Jos lentää vaikkapa Goalle kuukauden retriittiin, siitä riittää jo kertomista, mutta jos hiljentyy olohuoneen sohvalla aamuhämärissä kynttilän valossa, ei tule mieleen somettaa tapauksesta. Liian arkista, liian tavallista – ”. Maija-Riitta Ollila: Kohti omaa voimaa
Huomasin ajattelevani samaa, kun mietin parin-kolmen viikon lomaani tammikuussa. Helposti kylkeen voisi ottaa vielä pari ylimääräistä viikkoa palkattomana. Minne lähtisin, mitä tekisin? Alan selata workawaytä, kunnes kysyn itseltäni: mikä merkitys sillä olisi, että voin kertoa olleeni vaikkapa Vietnamissa vai olleeni ihan vain kotosalla?
Itseni kannalta sillä ei ole väliä. Paitsi juuri sillä: olen hiljentynyt. Elän rauhassa. Olen tyhjyydessä. Egoani pönkittävä tarina tietysti uupuu.
Sitä tosin ei nykyisin enää voi pönkittää mikään sellainen, johon voisin sanoa ”olen nähnyt.” Sen sijaan jos tarinaan voi lisätä sanan ”opin”, se tuo jotakin lisää. Jossain kaukanakin voi olla vielä jotain, mitä voin oppia. Ehkä voin jopa oppia sen ainoastaan siellä. Tästä syystä päädyinkin selailemaan workawayta. Jotain maatilaa jossain keskellä ei mitään, sellaista erilaista hiljaisuutta. Nyt ei kuitenkaan ainakaan ollut sen aika. On ollut vain aika hiljaisuudelle, ilman dramatiikkaa. Olen tainnut löytää rauhan, sellaisen jonkinlaisen kestävän muodon, totean ja avaan Michael Hebbin kirjan nimeltä Puhutaan kuolemasta illallisella.
Alkuun kirjailija pyytää illallispöytään osallistuvia valitsemaan yhden hänelle tärkeän kuolleen ihmisen, sekä kertomaan, miten hän on vaikuttanut positiivisesti elämäänsä. Eräs kertoo isoäidistään tavalla, jossa alan heti ajatella: näin minäkin haluan tulla muistetuksi. Hienona tarinana. Minä olen tarina, se romanttinen tarina. Samalla muistelen, miten kerran iltasanomissa sanottiin Tongan luonnonmullistuksissa aaltoihin jääneestä naisesta: ”hän kuoli eläessään unelmaansa.”
Ensimmäinen kirjassa esitetyistä kysymyksistä on: ”jos sinulla olisi vain kolmekymmentä päivää elinaikaa, miten käyttäisit ne? Viimeiset päiväsi? Viimeisen tuntisi?” Ennen kuin jatkan lukemista, pysähdyn ja mietin vastausta omalla kohdallani. Iloitsen: jotain kai teen elämässäni oikein, sillä en muuttaisi mitään.
Työt nyt lopettaisin tietysti, se olisi selvä. Mutta viimeinen päivä. Viimeisen päivän eläisin niin kun tähänkin asti. Heräisin aamulla aikaisin ja yksin. Olisi pimeää, näkisin tähdet, kuulisin hiljaisuuden. Kävisin avannossa. Kävelisin kahvilaan, lukisin kirjaa, katselisin ohi lipuvia ihmisiä. Olisin itseni kanssa. Iltapäivällä luokseni saapuisivat kaikki ihmiset, joita ajattelen. Olisimme koonneet pitkän pöydän, laittaneet sen kauniiksi kukin ja kynttilöin, söisimme pitkän kaavan mukaan taivaallista ruokaa ja joisimme viiniä. Voisin käydä levolle rauhallisena, sillä siinä olisi kaikki. Joku läheinen pitäisi kädestäni kiinni, koskettaisi poskea.
Mä ajattelen, että jos kuolema tulisi ja korjaisi, olisin onnellinen. Olisin saanut kaiken. Tietysti se jollain tavalla pelottaa. En haluaisi, mutta kukapa haluaisi. Elämä on niin upeaa, ettei tanssin haluaisi päättyvän. Lupaa hän ei tietystikään kysy, sitten kun aika on.
Myöhemmin Hebb kirjoittaa:
”- kuolemasta puhuminen on länsimäisille ihmisille erityisen vaivaannuttavaa. ”Voisiko se johtua länsimäisen lääketieteen taipumuksesta ajatella, että kuolema on voitettavissa” hän pohtii. ”Lääketieteen kieli korostaa tekemistä – ”emme anna sen tapahtua, me voimme tehdä sitä tai tätä.” Olemme kuin toimintaelokuvien sankareita, jotka kohtaavat pahan vihollisen, ja kaikki tietävät, että lopulta hyvikset voittavat. Me olemme tekijöitä.”
Emme anna sen tapahtua.
Emme anna elämän tapahtua, jalostan ajatusta – ja kuinka suuri virhe se onkaan.
Emme anna sen tapahtua, sillä pelkäämme. Järkeily on pelon oire. Järkeily on yrittää miettiä, mitä päätöksestä seuraa, mutta kuten todettua, ihminen ei yleensäkään onnistu järkeilyssään kovinkaan hyvin. Seuraukset eivät ole täysin ennustettavissa.
Järkeily on myös sen miettimistä, miltä tuntuu, jossakin toisessa hetkessä. Se taas on mahdotonta. Tunne ei ole koskaan sama toiste. Et ole koskaan enää sama, mitä olet nyt. Siksi tärkeintä on kysyä, mitä tahdot nyt, mitä tunnet nyt ja elää sen mukaan. Oivallukseni alkaa konkretisoitua mulle yhä voimakkaammin: suurin henkisen kasvun esteemme on juurikin pelko ja ettemme osaa kohdata pelon tunnetta.
Me kaikki kun pelkäämme jotakin. Kuka yksinäisyyttä, erillisyyttä, riittämättömyyttä, kuka toista ihmistä, rakkautta, kuka muutosta, sattumusta, menettämistä, sitä ettemme ole tarpeeksi. Kuolemaakin. Tuo pelko kasvaa sieltä, mikä on kenenkin haava omassa sielussa. Voisi ehkä puhua lapsuuden haavasta. Se jokin, joka siirtyi, joka kaipaa kokoon kursimista. Ehkä läpi sukupolvien, kunnes joku lenkistä onnistuu ja sen myötä haava alkaa haalistua. Siksi toiset meistä myös pelkää enemmän kuin toiset.
Selaan instagramia, kunnes kohtaan ajatuksen, joka meni jotenkuten näin: ”Liam Payne kuoli 2 viikkoa sitten. Hänellä oli 28miljoonaa seuraajaa ja faneja ympäri maailmaa. Ja silti, kukaan ei enää puhu hänestä. Näetkö kuinka nopeaa ihmiset siirtyvät eteenpäin?”
Ja silti sitä pelkää. Pelkää että hetken joku nauraa, että hetken menettää kasvonsa, että hetken joku ajattelee susta pahaa, sanot väärin, teet väärin, ettet ole onnistunut miellyttämään.
Mitä väliä?
Mitä väliä yhdellä hetkellä kaikkien muiden miljoonien hetkien joukossa?
Pelko määrittää elämässämme kaiken, sitä mitä teemme tai emme tee. Se sumentaa ajattelumme, sen seurauksena alamme hallinnoimaan asioita, koska luulemme siten välttävämme noin kohtaamasta pelkomme. Hallinta taas vie elämästä todellisen ilon. Se estää meitä elämästä, elämän tapahtumasta meille. Ehkei meihin koskaan satu, mutta se, ettemme eläkään, sattuu vielä sitäkin enemmän.
Ja tiedätkös. Mua ei enää pelota. En pelkää muutosta, en pelkää yksinäisyyttä, en pelkää mitä maailma tuo mukanaan. Yhä vähemmän pelkään sitäkään, mitä muut musta ajattelee. Kaikki mitä tarvitsen on tässä, mukanani, minussa, ja tiedän että elämä kantaa, että minä kannan itseni. Siksi olen enemmän tässä kuin koskaan. Koska ei pelota, ei tarvitse hallita, kun ei tarvitse hallita, voi olla tässä, sillä hetkeä ei voi hallita. Jos hetkeä hallitsee, se katoaa.
Pelon vastine onkin luottamus.
Ehken pelkää siksi, että eläisin juuri samalla tavoin, vaikka tietäisin kuolevani huomenna. En lähtisi Vietnamiin, heräisin vain kuudelta ja lähtisin ulos hiljaisuuteen.
Kuten Maija-Riitta kirjoittaa samassa kirjassaan:
Kaikki hyvinvointi alkaa hiljaisuudesta ja päättyy siihen.
Lue lisää:
