seitsemän vuotta
Sisko laittoi viestiä,
seitsemän vuotta sitten he palasivat.
Minä siis ensimmäiseltä pitkältä reissultani.
Seitsemän vuotta, ja senkin jälkeen on ehtinyt tapahtua vaikka mitä. Muutto, minimalismi, kirjoittaminen, ero, Berliini, paluu Australiaan, juoksukunto, tatuoinnit, parhaimmat ystäväni, omannäköinen koti ja elämä. Rauha. Aika helkkarin paljon etten sanoisi. Ja kaikesta olen kiitollinen.
Rauhan ollessa noista se tärkein, joskin jokainen matkan vaihe on yhtä rakas, sillä ne kaikki ovat olleet osa kasvua ja ne kaikki kulkee tarinana mukanani. Katson taakseni tyytyväisenä. Katson tätä hetkeä tyytyväisenä. En muuttaisi mitään, tunnen vaan suurta onnea. Tulevaisuuteen en katso ollenkaan. Ajattelin viipyä hetken tässä, ennen kuin alan vetää pensselin vetoja tyhjälle taululle. Tai ehken enää maalaakaan, ehkä taulu maalaa itse itsensä, veto kerrallaan. Niin luulen.
Mutta tiedätkös mikä on vastaus rauhaan?
Kuuntele itseäsi.
Sillä rauhassa ei elä ristiriita. Rauhassa on juuri sitä mitä kuuluu olla,
siellä missä kuuluu,
siten kuin kuuluu.
Siellä ei elä muita kuin itseään varten.
Levottomuus on sitä, että on aika kohdata jokin oppi, mikä elämällä on tarjottavana. Jos tuon opin taas kieltää, elää ristiriidassa, aallokossa, ilman tyytyväisyyttä. Silloin ei elä ei menneessä, ei tulevassa eikä tässä hetkessäkään, vaan sinkoilee niiden kaikkien välillä. Levottomuus on kutsu. Muutokseen.
Tänään on lauantai. Herään seiskalta, kävelen avantoon, näen sorsat joella ja niiden takana nousevan auringon. Kuulen luonnon, tuulen ja kivien rapinan. Tätä on ollut ikävä.
Ja siitä elämässä on mun mielestä kyse:
tasapainosta.
Juuri oikea määrä liikuntaa ja lepoa, hetkeä ja tulevaa, spontaaniutta ja automaatiota, luovuutta ja ajattelemattomuutta, kasvua ja pysähdystä, niin myös vapautta ja työtä.
Molempia tarvitaan, yhtä ei voi olla ilman toista.
Ja ilman sitä jälkimmäistä, tämä aamu ei tuntuisi miltään.
Tänään
se on erityisen taivaallinen.
Sitä mitä rakastan eniten.
