avaan sydämeni, enkä odota pahinta
Tänä vuonna palasin.
Rauhaan ja tasapainoon.
Rakastuin taas elämään, ei silleen hetkittäin, vaan päivittäin. Roller coaster pysähtyi vihdoin, jäin huipulle tuulemaan. Hymyilen ja katselen kaukaisuuteen. Aurinko taitaa laskea.
Antaa elämän tulla.
Syntymäpäivä on aina ollut mulle vuoden vaikein päivä. Kolmekymmentäyksi vuotta myöhemmin ymmärrän, miksi. Mikään maailmassa ei tunnu tarpeeksi päivänä, jona pitäisi tuntea eniten. Koen eksistentiaalista kriisiä ja merkityksettömyyttä.
Mutta
eksistentiaaliseen kriisin vastaus löytyykin itsestä, ei mistään muualta ulkopuolelta.
Suurimmassa merkityksettömyydessään kaikista tärkein merkitys löytyy viimeisimpänä minusta itsestäni.
Kun mikään muu ulkopuolelta ei anna sitä tunnetta mikä tuntuu eniten, eniten tuntuu, kun kohtaa elämän perimmäisen totuuden. Oman yksinäisyyden. Ja kannattelee itseään siinä. Se riittää. Olen läsnä, hetkessä, aistit avoinna. Eniten, kuin koskaan muulloin tai kenenkään kanssa. Se on niin kaunista, että itkettää.
Liimaan kuvan kirjaani. Kolilta harjun päältä, missä aurinko nousee ja laskee, mukanani vain teltta. Hymyilen. Yksi onnellisimmista hetkistä tänä vuonna.
Aloitin vuosi sitten tavan, jossa kokoan kuvan tärkeimmistä vuoden aikaisista jutuista kansien sisäpuolelle. Viereen kirjoitan, mitkä olivat sen vuoden tärkeimmät opit. Löytyy sieltä muutakin, kaikenlaista höpsöttelyä. Kuoharin juontia kädet selän takana pelkkää suuta käyttäen, kuten sivistyneet kansalaiset ravintolassa ainakin. Ah elämä, oot paras.
On ensimmäinen päivä vuotta 2025. Istun aamukahvilla puistossa, pakkasta on neljä astetta.
Ja mulla on ensimmäistä kertaa ikävä Berliiniä.
Tällaisena tismalleen saman tuntuisena aamuna kuin silloin, metrolla matkalla kielikouluun joskus kasin aikaan. On kirpeää, mutta seesteistä. Hengitys höyryää.
Vähän niinkuin syksyisin muistan Australian. Sen aamun, kun on pimeää, niin kirkasta että tähdet loistaa, taivaanrannassa pieni orastava sini. Olen matkalla omenanpoimintaan, jossa kyyditsijä puhdistaa aamukuuran kuumaa vettä ikkunoihin heittäen.
Taidan tuntea sellaista menetetyn rakkauden kaipuuta.
Jotakin, joka oli taivaallista juuri silloin, mutta jota ei enää haluaisi takaisin. Ei edes vielä yhdeksi kerraksi. Yksi kerta sabotoisi kaiken, tahraisi muiston. Tuntui niin hyvältä, eikä sitä enää koskaan voi saada takaisin. Katkeraa ja suloista.
Mulle on kasvanut niin tiukat juuret, ettei niitä taida enää saada irti. Kaipaan seikkailua, mutten halua lähteä. Ehkä se onkin kutsu seikkailuun ihan vain tässä hetkessä, ymmärrän. Kutsu avoimuuteen tähän päivään. Elämään, jossa voi olla sekä pysyvyyttä että hurjastelua, tuttua ja turvatonta, vanhaa ja uutta. Joka päivä.
Jos kysyt mennäänkö, vastaan, että mennään. Haluan sanoa kyllä. Haluan tarinoita. Naurua niin että vatsaan koskee. Sitä toivon vuodelle 2025. Välittömyyttä. Ettei mitään ole minun ja elämän välissä ja tiellä. Että elämä johdattaa. Siksi avaan sydämeni, enkä odota pahinta.
En pelkää.
En järkeile.
En reagoi.
En hallitse.
Tunnen.
Sellainen ilo kuplii sydämessä niin, että halkeaa. Se on elämän tarkoitus. Elämän tarkoitus ei ole pelätä ja järkeillä, vaan tuntea ja iloita. Antaa elämän johdattaa.
Silloin jokainen hetki on kutsu seikkailuun.
Johonkin yllättävään ja ennakoimattomaan.
