ajatuksia yksinkertaistamisen takana
Kävin joskus vuosi sitten ensimmäisillä tinder treffeillä. Kaveri oli juuri lähdössä pitemmälle matkalle ja tokaisi, että eroon pitäisi päästä ruokapöydästä, sängystä ja pyykinpesukoneesta.
”Mulla onkin vaan yksi noista”, naurahdin.
Ei olisi ihan ensimmäisenä tullut ehkä pyykinpesukone mieleen.
Mua on aina kiinnostanut äärimmäinen yksinkertaisuus. Tai aina ja aina, sen jälkeen, kuin luin Fumio Sasakin kirjan Goodbye, things eli tulin tietoiseksi miehestä, joka elää kotonaan Japanissa futoneilla, omistaen yhden pyyhkeen ja saippuan kaikkeen. Edelleen jonkintasoinen unelma, joskin rakastan omaa kotiani viherkasveineni, mutta tuo saippua ja pyyhe osuus on vallan kiehtova. Viime vuosina olenkin ehkä ajautunut tästä hiukan kauemmaksi, nyt uudestaan muistellessani Fumiota, tunnen jälleen kipinöitä sisuskaluissani.
Sitä samaa, mitä tunnen kun matkaan matkailuautolla keskellä ei mitään parkkeeraten perän merenrantaan päin.
Tai kavutessani kylmässä vaikka kesäisessä tuulessa tunturin päälle. Katselen itseäni kuin lintuna taivaalta käsin, yksin ja hiljaisuudessa. Yksinkertaisuudessa on jotakin ääretöntä rauhaa ja turvaa, se on lämmin syli, jossa levätä.
Uskon, että mulle pohjimmainen syy yksinkertaistamiseen on jonkintasoinen erityisherkkyys. Kuormitun ärsykkeistä, kiireestä ja monivaiheisista toimintamalleista. Janoan seesteistä olotilaa, mielen tyhjyyttä eikä mikään ole sitä tärkeämpää. Mitä vähemän asioita on mihin keskittyä, sitä eufoorisemmassa levossa mieli lepää. Mieli joka miettii jo valmiiksi höyryveturin lailla, saa hieman helpotusta ympäristönsä kuormituksesta.
Enkä mä tiedä, onko se minä, vai ihminen yleensä. Ei mikään osa ihmisyydestä vaadi sitä, että on oltava monta huonetta, että jokaisella huoneella ja pinnalla ja asialla pitää olla vaikkapa omat käyttövälineensä, pesuaineensa, siivousvälineensä, kulhonsa ja kipponsa ja mittansa. Paitsi ahneus. Voit siis perustella itsellesi, että kyllähän mä mikron tarvitsen, vaikka ihan yhtälailla puuron voi keittää kattilassakin. Ruokaa ihminen tarvitse, kaikki sen jälkeen on enemmän tai vähemmän omista mielihaluista kiinni.
Sen vuoksi mun kodistani ei löydy mikroa. Eikä imuria. Imurin sijasta lakaisen lattian kuivalla mikrokuituliinalla, satunnaisesti märällä. Ehkä joku päivä sillä samalla yhdellä luutulla kontaten, kuten Fumio tekee. Helposti inspiroituva mieleni karkaa jälleen pilvilinnoihin.
Siivousaineena toimii siivoussaippua (kestänyt jo pari vuotta) sekä kalkkitahroille tehokkaampi kalkinpoistaja. Ei ole mattoja eikä verhoja. Ei erillistä ruokapöytääkään. Siksi, koska tiedän, etten jaksa pitää näistä kaikista asioista huolta, tuulettaa ja imuroida, pyyhkiä ja siirrellä. Katsella pursuavia kappeja sekä kaikkia keskeneräisiä asioita, jotka vaativat huomiota ja huutavat negatiivisuutta.
Mun toimintaa ohjaava ajatus on siis aina ollut: miten asioista saisi mahdollisimman yksinkertaisia, mutta toimivia ja ei vain toimivia, vaan myös toimivia moneen eri käyttöön, silti säilyttäen jonkin asteisen silmääni miellyttävän esteettisen kauneuden? Sen vuoksi mun kodista myös sänky ja sohva saivat lähteä ja tilalle tulivat futonit ja tatamit. Päivittäin futonit toimittavat lattiasohvan virkaa muhkeine tyynyineen, joka ilta petaan tilalle pedin, joka aamu kerään sen myös pois.
Teollisen ja teknologisen kehityksen jälkeen on käynyt vähän niin, että olemme ajautuneet täysin toiseen tarvitsevuuden äärilaitaan. Sen sijaan että järjestelmät oikeasti palvelevat meitä, meistä on tullut niiden palvelijoita. Olemme unohtaneet kohtuuden. Mutta mikä on kohtuullista, sen joutuu jokainen määrittämään itse. Se on se arvo, mihin kukanenkin on valmis vapauttaan vaihtamaan, silti elääkseen mielekästä elämää. On syytä muistaa, että suurin osa tarpeista on kuitenkin keksittyjä. Se on ollut yksi osa kulutusyhteiskunnan rattaiston hengissä pysymistä – tai siis no, sen elinehto, että toiset saavat elää pilvilinnoissa. Tätäkään yhtälöä on hankalaa käsittää, muuta kuin sillä samalla – ahneudella.
Se mitä emme useinkaan hoksaa ajatella normin käsitteen ympärillä on, että tuo normi maksaa aina yksilön vapautta. Siis kun ajattelet, että tiskikone helpottaa elämääsi, jonka johdosta ostat useita astioita, jotta käyttöön saadaan myös puhdasta pesua odotellessa, jonka vuoksi tarvitset paljon kaappitilaa ja siten edelleen ison keittiön, jonka kaikkeuden kustantamiseksi ja jatkuvaan päivittämiseen tarvitset rahaa ja saadaksesi rahaa, luovut vapaudestasi, puhumattakaan vapaudesta, minkä menetät kaikille näille toimintamalleille, ymmärrätkö sen ostaessasi koneen, joka ”kuuluu” elämään?
Ihminen ei aina ymmärrä päätöstensä kaikkia seurauksia, kuten Yuval Noah Harari sanoo. Hän käytti esimerkkinään sähköpostia. Kun siis ajattelet sähköpostin helpottavan elämääsi, onko oikeasti helpompaa olla saatavilla koko ajan, elää odotuksen kanssa, että vastaat vähintääkin saman päivän sisällä, vai että saat asian esitettynä kirjeitse silloin tällöin? Ei ole kyse siitä, etteikö olisi hienoa, että voit pitää yhteytä mannerten taa sukulaisiisi silmän räpäyksessä, vaan siitä, että kaikki nopea ja helppo sisältää usein myös kääntöpuolensa, ettei nopeasta ja helposta voida enää välttämättä edes puhua. Sitä ihminen ei ole voinut hahmottaa keksiessään jos jonkinmoisia vempeleitä, helpottaakseen elämää.
Olen miettinyt jokaisen tavaran kohdalla tuoko ne mun elämääni joko käyttöarvoa tai iloa, vain ymmärtääkseni, että elämässä on oikeasti niin hyvin hyvin vähän asioita, mitä oikeasti tarvitsee. Lopulta länsimaisen keskiluokkaisen hyvinvointivaltion tallaajana ei puhuta tarpeesta ollenkaan, vaan mielihyvästä, mitä tarvitsee. Kyse on subjektiivisesta tasapainottelusta. Tuossa tasapainottelussa kaikki vaikuttaa kaikkeen, jossa viimeisin hintalappu on oma vapautesi, näkyy se sitten rahallisena tai ajallisena – tai siis sekä että.
Aina ongelma ei ylipäätänsä ole se, ettei meillä olisi vapautta tarvitsemillemme asioille, vaan ettemme osaa ottaa sitä. Voimme vaikkapa katsoa huoletta kolme tuntia illassa televisiota ja instagramin reelsejä, mutta emme saa aikaiseksi opiskella uutta kieltä tai viettää aikaa läheistemme kanssa. Nopean mielihyvän piikki ohittaa mielihyvän, joka tulee itsensä toteuttamisesta, vaikka vain jälkimmäinen noista saa elämän tuntumaan merkitykselliseltä. Se on kestävää mielihyvää, lopulta yhtä koukuttavaa, kuin se ensimmäinen, vaikkei sen piikki olekaan yhtä terävä. Kuten David Jp Phillips sanoo kirjassaan Kuusi ainetta jotka muuttavat elämäsi: ”Ihmisen on opittava käsittelemään dopamiinia. Jos et omista dopamiiniasi, dopamiini omistaa sinut.” Vaikka meitä ympäröikin runsaan määrän nopean mielihyvän normi, normi ei aina tarkoita sitä, että ihminen olisi sen viisaudessaan valinnut, vaan ehkäpä jopa ennen kaikkea tyhmyydellään.
Mun elämän syvimpiä arvoja on se, että haluan elää omaa elämääni enkä katsoa, kun muut elävät omaansa. Sen vuoksi mun kodista ei löydy televisiota. Katson kyllä epäsäännöllisesti kausittain ohjelmia puhelimeni välityksellä. Se että mulla olis kotonani kuitenkin ruutu, olisi helppo valinta, johon tietäisin turvautuvani aivan liian usein. Sellaista riskiä en halua ottaa, vaikka en pidä ollenkaan pahana asiaa, että tunnin päivästä katsoisi jotakin sarjaa. Tässä kohtaa mulle tuleekin mieleen se, kuinka omalle elämälleen helposti sokeutuu. Sitä saattaa ajatella katsovansa vain yhden sarjan, mutta loppujen lopuksi kun kaikki ruudun edessä vietetty aika laitettaisiin tilille, voi lopputulos olla uskottelusta huolimatta hyvinkin jotain muuta.
Tällaisia valintoja teen, sillä enemmän kuin ruutua, enemmän kuin rahaa, enemmän kuin tavaraa, enemmän kuin mitään, nautin siitä, että saan herätä aamulla aikaisin, napata lähi marketista kahvin ja talsia läpi puiston ja koulun, jossa lapset kirmaavat välitunnille. Koska päätän vaihtaa rahan siihen, että voin tehdä hiukan vähemmän töitä.
Hiukan vähemmän, saadakseni statusta ja rahaakin arvokkaampaa valuuttaa.
Vapautta.
Kuinka tarkkoja me ollaankin rahasta, muttemme kuitenkaan ajasta, mihin sitä käytämme, joka kuitenkin voi loppua koska tahansa.
”Paheet painavat päälle ja piirittävät joka puolelta, ne eivät salli nousta ylös ja nostaa katsetta totuuden etsintään, vaan pitävät upoksissa, himoon naulittuina. Ne estävät ihmistä tulemasta omaksi itsekseen.” Kirjoittaa filosofi Seneca – tai siis Juhana Torkki, kokoamassaan kirjassa Seneca: elämän lyhyydestä.
Lue lisää:
kun ajatukset ja teot eivät kohtaa, et tunnista onnellisuutta
Millainen kuluttaminen on normaalia?
elämä ei ole pelkästään itsensä kehittämistä
