ehkä fomo onkin totta
Jokunen vuosi sitten oli kova juttu puhua fomosta.
Ja mulla on jäänyt tuosta ajasta fiilis siitä, kuinka sitä pitäisi opetella sietämään.
Että se näkökulma oli ennemminkin syyttävässä, että no kun se instagram ja ko ne muut.
Yks päivä mulla tuli mieleen,
mutta ehkä jos fomo onkin totta.
Että ei ne muut vaan itse.
Ettei itse ole tyytyväinen elämäänsä.
Mä en oo pitkään aikaan tuntenut fomoa. Mä uskon, että se johtuu siitä, että oon oppinut yksinolemisen taidon, siis sen että voin tehdä kaikkia asioita joita haluan yksinkin, mutta myös tasapainoksi tehnyt itse tekoja löytääkseni enempi mielekästä sisältöä elämääni,
olla siellä, tehden niitä juttuja, missä haluankin olla mukana.
Ystävystynyt, kysynyt, suunnitellut, toteuttanut.
Ehkä siis ennen kaikkea jos tuntee jatkuvaa fomoa, pitäisikin taas kerran tehdä sitä
pysähtyä.
Mitä tää tunne kertoo kaikesta?
Onko se ne muut, vai onko se vain minä, etten minä itse ole onnellinen.
Jolloin se pohjimmainen syy voi löytyä ihan vain sieltä, ettei haluaisi olla niin väsynyt, että jaksaisi olla siellä jossain muualla, kuin missä nyt on.
Että näkisi taas värejä.
Ei se kaikki välttämättä tekemällä paremmaksi muutu. Ei se oma paikka välttämättä ole siellä, missä siinä haavemaailmassa on.
Mutta sitä ei voi koskaan tietää, jos ei kokeile.
Vaaditaan siis vaikka sitä tekemistä niin monta kertaa, että viimein voi tyytyväisenä sanoa
ei ollut mun juttu.
Lopulta on vaikeaa tunnustaa tunteen alkuperää, sillä se tarkoittaa, että myös muutos voi lähteä vain itsestä.
Tarvitaan itse muutosta.
Muutos taas ei ole koskaan helppoa.
