ehkä se haaveminäkin on totta
Kun mä havahduin, ettei mun haaveminä ookkaan se, joka ajeli katumaasturilla, pahvimukikahvi toisessa, puhelin toisessa kädessä ja michael korsin laukku kainalossa, aloin ajatella, ettei koko haaveminä oo tottakaan. Samalla kerralla lyttäsin parhaan version ja fomonkin kokonaan.
Se oli oikeastaan sitä aikaa, kun musta tuntui, että koko mun ympäristö kehotti tekemään niin.
Opettelemaan sietämään.
Ja nyt kun olen parhain versio itsestäni, saavutettuani haaveminäni ja tuntematta juuri koskaan fomoa, oon todennut yksi kerrallaan kaikki termit todeksi. Ja itse asiassa aika oivallisiksi oman elämän tutkimisen mittareiksi.
Se juttu kun alun alkaenkin oli vain se, että mun haaveminä oli väärä.
Tuo haaveminä ei ollut mulle itselleni, vaan se oli jostakin muusta lähtöisin, joitakin muita varten.
Etten tiedostanut omaa arvomaailmaani ja asetin sen sen myötä liian kauaksi itsestäni.
Ei se, että pitäisi olla Kim Kardashian (ja saat toki ollakin jos se on aikasi ja mielenterveytesi arvoista), vaan se mistä tuli mun haaveminä, tuli jostain vähän lähempää tätä päivää ja niistä elämän kestävistä, kaikille kuuluvista arvoista.
Että siitä haaveminästä tulikin se oma paras versio, johon mun kyvyt riittää.
Joku voi siis kirjoittaa, että ”opettele sietämään”, koska et tuu kuitenkaan koskaan olemaan lopullisen tyytyväinen mihinkään, se on totta. Kun saavutat yhden parhaan minäsi, horisontissa odottaa taas se vähän parempi minä. Aina haluat muuttua edes vähän, vaikka olisitkin tyytyväinen elämääsi. Ehkä haluat lukea enempi kirjoja, olla parempi ihminen, opetella täysin uuden ammatin. Jotakin. Ei se sellainen seisahdus hetki oo kauheen realistinen ajatus ollessamme ihmisiä.
Mutta onko siihen vastauksena se, että opettelee sietämään?
Miksi helvetissä pitäisi opetella sietämään?
Kun sä siedät, sä et näe, et haista, et kuule, et tunne.
Aika mautonta elämää.
Kuuluuko elämän olla mautonta?
Johon voikin esittää jatkokysymyksen: mikä sitten on elämän merkitys?
Elää mautonta elämää, opetella sietämään itseään pakottamalla, kun ei tällä millään kuitenkaan mitään merkitystä ole?
Kuka haluaa kuluttaa elämänsä sietäen? Jotta vain oppisit sietämään jotain toisen määrittämää?
Kuka saa määrittää, miten kuuluu elää ja mitä kuuluu sietää, mikä on se normi, mihin on mukauduttava?
Sähän toisin sanoen siten palvelet vain toisen merkitystä olla olemassa, sivuuttaen oikeuden omaasi.
Sehän suorastaan eläimellistää meidät kaikista eniten, ettei tänne ole tultu tekemään muuta, kuin suorittamaan oma osansa valmiissa rattaistossa, piti siitä tai ei, halusi muutosta tai ei.
Mulle se, että oon kulkenut sinne suuntaan minne haluan, hiukan aina kasvaen, muuttuen, on tuonut mun elämään järjetöntä levollisuutta.
Mun ei tarvi enää sietää.
Mä voin valita.
Ja kun mä oon löytänyt yhteyden itseeni, mä tiedän, että voin olla onnellinen ja paras versio itsestäni olematta se Kim Kardashian.
Haluan olla tässä ja oon rakastunut arkeen. Siihen arkeen, jota kovin moni sietää hampaat irvessä.
Et vain voi valita sitä tapaa, millä tuon opin saat, mutta ainakaan se, että teet sen itseäsi pakottaen ei ole minusta oikea tapa. Kuuntele vain itseäsi, kulje sen johdattaman – ja saavutat levollisuuden. Hetkeksi. Mutta kun jatkat kulkemista, on levollisuus lopulta kestävää. Tämä on minun kokemukseni.
Aina se haaveminä ei välttämättä ole täysin saavutettavissa ja saatat jopa epäonnistua. Mutta sekin tuo sen levollisuuden, että okei, tän ei kuulunutkaan olla mun tie. Sen jälkeen voitkin lähteä uudelle polulle.
Mutta jos et yritä, et pääse ajatuksesta mitä jos eroon. Koskaan. Ehkä elät sitä mitä jossia vielä 30 vuoden päästä, kuten yhden tuttavan vanhemmat elivät. Olivat edelleen muuttamassa uudelle paikkakunnalle.
Mun ensimmäinen haaveminä tais olla joku kuntosalibuumin siivittämä fitnesspirkko. Ei ollut oikeen mun juttu, vaikkakin terveelliset elämäntavat jäivät mukaan.
Sen jälkeen tavoitinkin sen toisen haaveminäni. Seikkailijanaisen. Ei ollut sekään ilmeisesti täysin mun juttu, vaikka monia juttuja siitäkin otin omakseni.
Jonka jälkeen elän juuri nyt sitä kolmatta haaveminää. Hidasta elämää minimalistina futonkodissa.
Todellakin on mun juttu.
Mutta on siellä horisontissa jo se neljäskin haaveminä, jota kohden alan seuraavaksi hiljalleen kulkea. Tai ei siinä sinällään mitään uutta ole, siihen on vain kasvanut uusia kerroksia.
Kiire tosin ei oo minnekään, sillä kaikki tärkeimmät asiat ovat kohdillaan.
Nautiskelen hetken tästä.
Lue lisää:
olin väsyneempi kuin ymmärsinkään
