eläen lattialta käsin – miten tähän on päädytty?

Niin.

Kahdenkymmenenneljän neliön yksiössä,

minä ja futonit.

Ei erillistä ruokapöytää, sohvaa tai sänkyä, vaan kaikki tapahtuu yhdessä nurkkauksessa. Luopunut olen myös esimerkiksi televisiosta.

Miten tähän on päädytty?

Mä havahduin maailmaan vuoden 2019 keväällä. Muistan tuon hetken tarkasti.

Se oli sitä aikaa, kun mä ajattelin mitä kaikkea lisää ja enemmän mun pitäis saada, jotta voisin viimein olla onnellinen. Olin onneton, todella ymmärtämättä edes miksi. Mieltäni verhosi jatkuva sumu ja tyytymättömyys.

Lopulta uupuen tuohon tyytymättömyyteen.

Ihan yhtenä iltana hukkuen, viimein heräten.

Sanoin jotakuinkin näin:

”Ei musta tule koskaan yhtään mitään. Ja jos en saa mitään, en sitten halua edes mitään! Olen varmaan ääripään ihminen, siten vain toinen ääripää kelpaa. Jos en siis saa kaikkea, en sitten edes halua yhtään mitään. Alan askeetikoksi!”

Ennen kuin mieli edes ajatteli.

Ennen kuin mieli edes ajatteli, sydän ymmärsi, sisäinen ääneni puhui.

Samalla hetkellä katselin asuntoani ja kaikki tavarat menettivät merkityksensä. Koko elämäntyylini menetti merkityksensä. Miksi Michael Korsin laukut tekisivät mut onnelliseksi? Miksi mä en vaan tee vähempi töitä ja ottaisi siten lisää aikaa itselleni?

Mitä minä

ihan oikeasti

haluan elämässäni?

Monesti kun sitä luulee haluavansa jotakin, vain huomatakseen, ettei oikeasti haluakaan.

Vastaukseksi löysin asioita kuten hyväksyntää, rakkautta, rauhaa, merkityksellisyyttä ja vapautta. Mutta miten olin yrittänyt niitä tähän mennessä saavuttaa?

Enemmällä.

Kaikki kaipaamani asiat oli naamioitu ostettaviksi, vaikka todellisuudessa niitä voi koskettaa vain sisimmällä. Mutta niin meidän maailmamme toimii. Se sokaisee, manipuloi ja toimii monimutkaisuudella. Sen seurauksena hyväksyntää etsitään uudesta mekosta, rakkautta tekemällä itsemme eheäksi ja paremmaksi – siis rakkauden arvoisiksi, rauhaa ja rentoutusta televisiosta, merkityksellisyyttä menestyksestä ja vapautta rahasta.

Mutta ostamalla kauniin mekon, en saa sitä sisäistä hyväksyntää, jota kaipaan. Olemalla yhteiskunnan luoma oikeanlainen oikealla tavalla ja oikeilla tavaroilla, asetan itseni loputtomaan kilpailuun ja rakastan itseäni vähiten. Täyttämällä hiljaisuuden televisiolla sivuutan sieluni kaipuun rauhaan. Havittelemalla enempää ja suurempia rikkauksia sekä menestystä, kiinnitän itseni loputtomaan vankilaan, josta vapautuminen voi odottaa ehkä vuosien päästä.

Ja jään miettimään tässä vaan edelleenkin hämmästellen, miten ihmisen mieli meneekään niin vinksalleen, tai eihän se mene, vaan se vain kasvaa. Vinksahtaneessa ympäristössä, toistensa kaltaiseksi.

Onnettomaksi, hamuten päättömästi onnea, pelastusta.

Eläen elämää, jota ei oikeasti edes halua.

Tähän väliin sanoakseni vain, etteivät nuo asiat tietystikään sulje toisiaan täysin pois, etteikö voisi olla vähän telkkaria ja myös rauhaa. Näissä asioissa mukaan astuu vain yksilöllinen näkökulma, mikä on jokaisen oma keskitie. Jos mulla ois kodissani telkkari, en osaisi pysyä tuolla keskitiellä. Jolloin vaikka se musta ihan mukava vempele silloin tällöin olisikin, olen paljon mieluummin ilman, sillä elämä ilman sitä on mulle hyvää.

En muista, että olisin koskaan kuullut sanasta minimalismi. Tuona keväisenä iltana se nousi kuitenkin mieleeni jostakin alitajunnasta. Googlettelu vei ensimmäisenä Joshua Beckerin luo jonka kirjan the More of Less latasin. Olin myyty. Jatkoin tiedon hamuamista ja raivaamista saman aikaisesti.

Yksi käänteentekevistä hetkistä oli lopulta Fumio Sasakin kirja Goodbye, Things. Sinällään en kielellisesti pidä sitä erityisen mahtavana, mutta esimerkillisenä kyllä. Sillä miten se menikään: onko tehokkainta kertoa, miten asiat tulisi tehdä, vai toimia itse esimerkkinä?

Jollakin tavalla tuollainen äärimmäinen yksinkertaisuus puhuttelee mua. Kai siksi, että mä mietin paljon merkityksellisyyttä enkä vaan ymmärrä, miksi elämässäni olisi mitään,

miksi tekisin mitään,

jolla ei ole merkitystä.

Ja se, millä on edes jonkinlaista merkitystä, on sekin hyvin hyvin vähäistä.

(Jos haluat lukea mun ajatuksia elämän merkityksestä, sen löydät täältä.)

Tähän kaikkeen kai yhdistyy tiukahko omatunto, joka ei anna periksi tehdä mitään, mikä ei ole sen mukaan oikein tai hyväksi.

Samalla huomasin myös kaavan: mitä enemmän vähensin, sitä enemmän olo keveni. Mitä enemmän vähensin, sitä merkityksellisimpiä asioita elämääni löysin.

Keskityin olennaiseen, jätin turhan pois.

Siksi olen päättäväisesti luonut elämästäni sellaista.

Hyvää.

Mistä onkin tullut jotenkin olennainen osa mun elämää. Että pohdin elämää,

että pohdin hyvää elämää,

ja koitan ymmärtää sitä vähän paremmin. Se on tuonut mulle levollisuutta.

Tän kaiken on mahdollistanut kirjoittaminen, jota en olisi voinut uskoa mun kieleksi. Jos en kirjoittaisi, oon aika varma, etten oivaltaisi mitään. Sopivaa kyllä, löysin sen elämääni vasta minimalismin myötä.

Ollen oikeastaan se juttu, mistä olen kaikkein kaikkein kiitollisin: tästä henkisestä kasvusta minkä oon saanut käydä läpi. Kasvaa omaksi vahvaksi itsekseni, tähän hetkeen.

Paino sanalla itsekseni. 

Ja juuri nyt.

Juuri tässä.

Musta tavallaan tuntuu, että musta on tullut valmis.

Että oon saanut itseni kiinni.

Eihän ihminen tietyllä tavalla oo koskaan valmis, sillä ihminen kehittyy ja kasvaa aina, siten myös hiukan muuttuu.

Silti mulla on jotenkin niin vahvasti sellainen olo, että tässä mä nyt olen.

Tässä mä olen.

Ja oon ihan hiton onnellinen,

että juuri

tässä

olen.

Onnellinen.

Eläen hyvää elämää.

Enkä kaipaa huomista, lisää, en enempää.

Instagramin puolelta löytyy video kodista :)