elämä on täynnä uusia suuntaviivoja ja mahdollisuuksia, kun niille antaa tilaisuuden
Mä käytin Berliinissä bumblea ystävyyksien muodostamiseen.
Palattuani kotikaupunkiini ajattelin, että jatkaisin mielelläni uusiin ihmisiin tutustumista, vaikka epäilinkin, ettei sovellus oo täällä kovinkaan suosittu. Eipä se ollutkaan.
Tapasin kuitenkin yhden ihmisen sen kautta.
Meillä on hyvin erilaiset lähtökohdat ja taustat elämään, mutta mä jotenkin pidän tosi kovasti siitä, että kohdatessamme sillä ei ole mitään merkitystä.
Että kohdatessamme kohtaamme toisemme
ihmisyyden.
Ja että kun toinen uskaltaa olla avoin ja anteeksipyytelemättä omista virheistään, myös minä uskallan olla avoin itsestäni. Silloin läsnäolo myös on todella aitoa, ilman minkäänlaista verhoa, sumua tai teatteria. Täysin siinä ja läsnä.
Tykkään myös siitä, että tietyllä tavalla oon joutunut tarkkailemaan myös sitä omaa avarakatseisuuttani ja arvomaailmaa. Ei siis siten, että oisin mitään missään vaiheessa kyseenalaistanut, vaan on vaan mielenkiintoista todeta itsessään se, että niin, niillä ulkoisilla asioilla tai kirjallisilla määritelmillä paperilla ei ole lopulta minkäänlaista merkitystä.
Heräsinkin keskellä ajatusta: mitkä ne onkaan ne ystävyyden kriteerit.
Ja vaikka me ollaan monella tavalla erilaisia, siinä kaikessa ulkoisessa maailmassa, miltä se elämä näyttää ja on näyttänyt,
meidän ihmisyys kohtaa.
Ja vitsit, että oon iloinen tuosta kohtaamisesta.
Palatakseni niihin otsikon suuntaviivoihin.
Vietimme aikaa kirjastossa ja hän haki kaikenlaista mielenterveyteen liittyvää kirjallisuutta. Yksi niistä oli teos nimeltä Hullu, toinen esimerkiksi henkilötarina aspergerin kanssa elävästä ihmisestä.
Kun näin nuo kirjat, löysin tuollaisen uuden suuntaviivan elämälleni:
mä haluan kehittää itseäni ymmärtämään paremmin elämän erilaisuutta.
Oon pitkän aikaa lukenut itseä kehittävää kirjallisuutta. Palatessani Berliinistä hain niitä totuttuun tapaan sylin täydeltä. Tavallaan musta silti tuntuu, että ainakaan juuri nyt, mikään niistä ei lopulta puhuttelekaan mua kovinkaan paljoa. Puolet noista kirjoista odottaa edelleen lukemista.
Sillä mitä viimeksi jo sanoin ja kuinka hullunkurista se onkin, musta jollakin tasolla tuntuu,
että mä oon valmis.
En siksi, että olisin kaiken oppinut, vaan mun tietoisuus on valmis (ehkei kai sekään, mutta silti jollain oudolla tavalla kyllä).
Että mulla on välineet ja kyky itselläni kohdata ne asiat, missä kehittyä tarvitsee, kun mulla on se tietoisuus matkakumppanina.
Oon kehittynyt ylipäätänsä henkisesti niin valtavasti, ettei musta juuri nyt tunnu tarpeelliselta kehittyä sen nimenomaisessa muodossa minnekään.
Paitsi.
Kehittää tietotaitoa juurikin erilaisia ihmisiä ja sen ilmenemismuotoja kohtaan. Onhan sekin toki sinällään itsensä kehittämistä, vaikka se projisoituukin myös hiukan sinne ulkopuolelle.
