elokuussa tanssin elämän tahdissa
Kymmenes elokuuta, ensimmäinen ilta, kun vedän villapaidan ylleni. Ja fleecen. En halua palella, kun lähden katsomaan luontoa ilta kymmenen aikaan.
Kuulen musiikkia. Ei sellaista jytää, vaan sellaista, jonka aikana katseet kohtaa lattian poikki ja rakastutaan. Näen vanhan rakennuksen sisään. On pimeää, kynttilöitä. Häät? Sydän jyskyttää, herkistyn. Jotkut ovat onnellisia, juuri nyt, täydestä sydämestä. Suljen silmät. Hetken olen tyttö lattian laidalla.
On aika astua uuteen vaiheeseen. Johonkin, mitä en vielä tiedä, mutta vanhan tiedän. Siitä tunnen helpotusta, että viimein ymmärrän. Kesti niin kauan ymmärtää. Se teki musta heikon, nyt olen taas vahva. Pilke ei kadonnutkaan, lakkasin jopa pyytämästä olemassaoloani anteeksi. Se olikin hassu juttu. Söin maailman parasta omenabritaa mun lempikahvilassa, kun tunsin hartioitteni alkavan painumaan kasaan. Sellainen jonkinlainen tiedostamaton, mutta perin syvä osa itsessäni. Kuin oma hahmo, jota ei olisi koskaan ennen nähnyt. Eikai sitä nääkään, kun se on ollut aina läsnä, liian tuttu. Siitäkin on aika päästää nyt irti, elämän pakottamisen lisäksi. Sen ymmärrän. Jos yrität pakottaa, elämä pakottaa takaisin. Jos et opi päästämään irti, elämä opettaa. Sen, ettei saa mitä hetken elämässä eniten halusi. Ja silti selvisi, vaikka kipeää tekikin. Mutta enää ei pakota. Eikä hävetä. Se tuntuu niin hyvältä, niin hyvältä, etten edes tiennyt, miltä se maistuu.
Katselen laskevaa aurinkoa jo syksyisessä tuulessa. Ja voi pojat että elokuu tarjoaa laskuja. Jos et ole käynyt, vielä ehtii. Elämä antaa parastaan, kaikki, mitä elämässä rakastan, kiteytyy tähän hetkeen. Se on hetki itse. Kaunis hetki onkin. Upea.
Mietin, kelle haluaisin sen kertoa, kuka ymmärtäisi, mitä se merkitsee, vain todetakseni, ettei sellaista ole. Voisin lähettää kuvan, monellekin, muttei kukaan ymmärtäisi. Tai iloitsisi, silleen aidosti. Silloin se, että sen jaksaisi, tahraisi hetken.
On olemassa kovin vähän ihmisiä, jotka oikeasti iloitsisivat sun onnellisuudesta ja onnistumisista, oikeasti haluaisivat pelkkää hyvää, joka ei sen sijaan yrittäisi omia, sörkkiä sormellaan, neuvoa toisaalle, joka ei kadehtisi, kaipaisi tunnetta omasta paremmuudesta. Ihminen ei voi luonnolleen mitään, mutta sellainen ihminen on. Ainakin minusta, sielläkin, hymyn alla.
Vaikka mun eräs lempinimi onkin mysteerikki, tässä hetkessä neuvon itseäni kasvamaan entistä enemmän sisäänpäin. Se ei tarkoita muiden laiminlyömistä. Kun olet läsnä, olen läsnä. Jos olen läsnä itselleni, ei tarvitse olla sitä kellekään muulle. Kenenkään muun ei tarvitse tietää, kuinka hieno tämä hetki on. Se luo rauhan paitsi omalle hetkelleni, myös toisen hetkelle. Se, että toinen on tietoinen tästä hetkestä, sivuuttaa elämän perimmäisen totuuden.
Oman sielullisen yksinäisyyden.
Eikä sitä voi poistaa. Sitä ei voi vältellä, ei piilottaa. Sen kanssa on tehtävä sopu.
Vaikka siinä on surullisuuden kaiku, siinä on myös uskomattoman paljon vahvuutta.
Siinä on kaikki.
Siinä on kaikki, mitä elämä mulle nää viime vuodet on yrittänyt opettaa.
