enemmän kuin ikinä, muttei siltikään tarpeeksi
Vietin tammikuun ensimmäiset kolme viikkoa lomaillen. En lähtenyt Vietnamiin, enkä edes Kilpisjärvelle, sillä joku on keksinyt että edes takaisesta bussilipusta on ihan ok pyytää lähes 250 euroa. Sen sijaan siis luin. Ja luin. Ja luin. Niin – ja luin. Välissä kävin avannossa ja kahvilassa ja tatuoinpa pari tekstiäkin kehooni, sitten taas luin. Kun toisen viikon loppupuolella aloin hyppimään seinille, ajattelin sen haasteena. Yrität vaan paeta tylsyyttä, kerroin itselleni. Kiva etten paennut. On ollut paljon ajateltavaa maailmasta.
Ymmärsin muun muassa, mikä on mun elämän intohimo.
Ihminen ja ihmisen mieli.
Pelkästään sen auki kirjoittaminen kutkuttaa mahan pohjassa niin, että halkean. Silloin myös rakastan yli kaiken kirjoja, jotka opettaa mulle siitä jotakin uutta. Sellaista mitä en tiennyt, tai tuntuu että tiesin, mutten kuitenkaan ajatellut.
Että huhhuh vaan mikä kirja taas. Paras kirja koskaan, hekumoin. Eikä vain paras kirja koskaan vaan mun mielestä maailman parhain kirja koskaan. Eikä vain maailman parhainkaan kirja vaan maailman tärkein kirja, joka jokaisen tämän ajan ihmisen pitäisi lukea, jos minulta kysytään. Kirja on siis Johann Harin Kadonnut keskittymiskyky. Se on juuri täydellinen kuvaus meistä ja elämästämme tässä yhteiskunnassa tällä hetkellä.
Tää on kaikista tärkein kirja siksi, että se pureutuu itse syihin, ei vain ilmiöihin, joita syy aiheuttaa. Se on elämässä tärkeintä. Ja lienee itse tärkein syy kadonneeseen keskittymiskykyymme: elämme pinnallisuudesta käsin katsomatta kuoren alle. Kuoren alla olemme fysiologinen ihminen ja juuri nyt elämme viettiemme varassa. Eikä vain juuri nytkään, vaan juuri nyt meillä olisi parhaimmat mahdollisuudet mitä koskaan toimia päinvastoin. Sen sijaan Johanin mukaan puhelinten aikakaudella menetämme koko ajan 20-30% tarkkaavaisuudestamme.
Hän kirjoittaa: ”Kyseessä on järjestelmä ongelma. Totuus on se, että elämme ympäristössä, joka ikään kuin kaataa tarkkaavaisuutemme ja keskittymiskykymme päälle päivittäin happoa. Kuitenkin meille toitotetaan, että syy on meissä itsessämme, vaikka samaan aikaan ympäröivä maailman tarkkaavaisuus on tulessa.”
Mitkä siis ovat syyt tarkkaavaisuutemme katoamiseen? Johann luettelee näitä syitä kaikkiaan kaksitoista:
1 nopeuden, multitaskaamisen ja suodattamisen lisääntyminen
2 flow-tilojemme särkyminen
3 fyysisen ja henkisen uupumuksen lisääntyminen
4 säännöllisen lukemisen tuho
5 hajamielisyyden loppu
6 sellaisen teknologian nousu, joka pystyy jäljittämään ja manipuloimaan sinua
7 julman optimismin nousu
8 stressin lisääntyminen ja miten se vaikuttaa valppauteen
9 köyhtyvät ruokavaliot
10 paheneva saasteongelma
11 adhd:n lisääntyminen ja miten siihen on reagoitu
12 lastemme vankeus, sekä fyysinen että psykologinen
Lopputuloksena kykymme ajatella heikkenee. Ja jos sun kyky ajatella heikkenee, susta tulee ihminen, jolle voidaan kertoa miten asiat ovat, etkä enää tunnista, mitkä on sulle oikeasti tärkeitä asioita ja miten niiden kautta voisi elää. Tai miten oikeastaan tätä elämää edes tulisi elää, sen kuin seuraa ympäröivää normia, palvelee jonkun toisen tarkoitusta.
Kirjassaan Johann esittelee Tristan Harrisin, joka huolestui somen vaikutuksesta keskittymiskykyymme, joka rohkeni puhua tästä muille Googlessa vielä toimiessaan itse kehittäjänä, siten tullen valituksi ekaksi Googlen suunnitteluetiikan valvojaksi, mutta jonka kaikki suunnitelmat evättiin perusteena ristiriita taloudellisiin tavoitteisiin. Yrityksen, jonka omaisuuden arvo on biljoona dollaria – enemmän kuin Meksikon tai Indonesian valtioiden omaisuus. Googlen perustajankin henkilökohtainen omaisuus on hienot 102 miljardia dollaria. Lopulta kohtaamattomuuden vuoksi Harris joutui eroamaan.
On moraalisesti epäilyttävää, etteivät kaikki isojen teknologiajättien piirissä työskentelevistä edes itse voi suositella sovellustensa käyttöä. Nämä ihmiset kun tietävät niiden tekevän meille ihmisinä myös vahinkoa, sillä he tietävät senkin, että ne on itse asiassa suunniteltu tietoisesti vaikuttaen heikkouksiimme, jotta käyttäisimme niitä enemmän. Kyse ei ole siitä, että joku haluaisi sinun olevan onnellinen jakaessasi kuvia vaikkapa Instagramissa, vaan pohjalla on ollut ajatus siitä, että koukutut sen palkkiojärjestelmään ja siten olet euroja tuottava ihminen. Kaiken lisäksi monillakaan sovelluksilla ei ole velvollisuutta suorittaa eettistä valvontaa, vaan kuka tahansa voi julkaista mitä tahansa, on se todenperäistä tai ei – myös vaikkapa ääriajattelua ihmisten tasa-arvosta, kuten Johann kirjoittaa:
”Tajusin, että jos Facebook ei kerran lopeta fasismin edistämistä – ja uusnatsismin tukemista Saksassa – yhtiötä ei tule myöskään koskaan kiinnostamaan kenenkään käyttäjänsä tarkkaavaisuuden varjeleminen. Nämä suuryhtiöt eivät aio asettaa toiminnalleen mitään rajoja.”
Sovelluksiin olisi helposti koodattavissa myös toimintoja, jotka tukisivat niiden tervettä käyttöä, mutta ei sellainen liiketaloudellisesti kannata. Miksipä facebook vaikkapa haluaisi, että voisit sen kautta löytää lähistöllä olevan ystäväsi kahviseuraksi, sillä se toisin sanoen tarkottaisi vähemmän aikaa äpissä? Lopulta pala palalta, kaikkiin 12 syyhyn nojaten (joista nämä esimerkit koskivat kohtaa 6 eli sellaisen teknologian nousu, joka pystyy jäljittämään ja manipuloimaan sinua), meistä tulee ihmisiä, jotka eivät osaa enää ajatella. Ja mitä haittaa siitä on?
”Jos ihmiskunta ei pian muuta kurssiaan, olemme Lehmannin mielestä matkalla kohti maailmaa, jossa ”tietyt yläluokkaan kuuluvat ihmiset ovat hyvin tietoisia” tarkkaavaisuutensa rajoista ja pystyvät sovittamaan elämänsä niihin. Suurin osa ihmisistä on kuitenkin ”lähes kyvytön vastustamaan manipulaatiota, ja he jumittuvat elämään yhä enemmän tietokoneensa ja sen kautta tulvivan manipuloinnin uhreina.”
On siis sama kuin että koiran pyytää antamaan tassua ja siitä hänelle antaa palkinnoksi herkkupalan. Molemmat saivat mitä halusivat. Mutta ihminen ei ole koira, ihminen on tiedostava ihminen, joka kykenee hyvään ja pahaan ja tekee päätöksiä muiden ihmisten puolesta. Jos hän ei kykene ajattelemaan ja ajautuu vain johdateltavaksi, pahimmassa tapauksessa valta keskittyy vain muutamien ihmisten käsiin. Kulutusyhteiskunnan yksi tärkeimmistä arvoista taas sanotaan olevan yksilöllinen vapaus, mutta mitä on vapaus ilman todellista ajattelun ja vaikuttamisen vapautta?
Kaiken pohjana on kysymys siitä, että itse asiassa ympäröidessään itsensä asioilla jotka vievät kykymme keskittyä asioihin, ne vievät meitä myös pois asioista, jotka oikeasti ovat elämässä merkityksellisiä ja tekevät meidät onnellisiksi.
Hyvä kysymys onkin: miten voi olla, että näin suuren viihdeteollisuuden määrällä olemme silti kyllästyneitä ja turhautuneita? Että syömme enemmän kuin koskaan, mutta olemme silti nälkäisiä? Että elämme suuremmissa asutuskeskuksissa kuin milloinkaan, mutta olemme silti yksinäisiä? Että teemme enemmän kuin ikinä, mutta silti tunnemme itsemme jatkuvasti riittämättömiksi?
