harjoittelen vielä viisautta
Luovuin viimein sinisistä farkuistani.
Asia kun on puhdasta matematiikkaa: vuodesta pidän kokomustaa asukokonaisuutta jotakuinkin 360 päivää, 5 päivää sitten hiukan jotain muuta.
Ei siksi, ettenkö voisi pukeutua mihinkään muuhun, en vain halua. Haluaisin haluta. Mutta jos olen rehellinen itselleni, en. Siksi kun mä mielessäni mietin, että oispa kiva joku valkoinen mekko, alan samalla jalostaa ajatusta: jos mulla on molemmat vaihtoehdot käytettävissä – musta mekko ja sama valkoisena – kumman laitan?
Aina sen mustan.
Itse asiassa tää ajatusmalli lienee yleisestikin syy vaatekaappimme kaaokseen.
Ettetkö olisi parempi jonain toisenlaisena?
Oletko ihan varma?
Ja niin ääni kietoo sut pikkusormensa ympärille, onnistuu uskottelemaan, että ollaksesi jotain tarpeeksi, sun pitää muuttaa itsessäsi jotakin.
Puhuin kerran siitä, että uskon jokaisella olevan olemassa pysäytyskuva itsestään, sellainen, joka miellyttää eniten – ja mulla se vaan on musta kokonaisuus, vaikka säännöllisen epäsäännöllisesti yritänkin uskotella itselleni muuta. Miksi yritän uskotella? Kysyn, ja oivallan: se on oman tarvitsevuutensa huutoa.
Siksi mä myös olen määrittänyt päähäni tuon signature outfitin, johon kaikkea vertaan. Silloin kun tarvitsevuus pitää ääntä, oikein kovaa, kysyn siltä: laittaisitko päällesi tuon uuden, vai tuon, joka on eniten sua, joka on tuonut iloa kerta toisensa jälkeen?
Muttakun muttakun,
saan joskus itseni kiinni tästä kaikesta huolimatta, kuin kitisevän lapsen, joka ei saa sitä mitä oikein kovasti haluaa. Mikä onkin musta hauskin oivallus, minkä olen saanut pitkään aikaan: lapsetkaan eivät saa aina sitä mitä haluavat, miksi me aikuisena luullaan, että kaikki mikä tuntuu kivalta, pitää saada?
Koska olemme kuin lapset, jotka eivät pysty sietämään, ei liioin käsittelemään, epämiellyttävää tunnetta.
Tiedän sen. Olen järkevä, en aina viisas. Harjoittelen vielä viisautta. Sydämen viisautta.
Rakas,
sä haluat olla parempi, joten ole.
Jos haluat olla esimerkki, et voi olla samalla jotain muuta.
Kirjoitan, siihen pienen pieneen mustaan vihkoon, josta sulle kerroin. Siinä samassa ja tutussa paikassa, joen varressa, valkoinen penkki allani, edessäni puiden taakse kadonnut aurinko.
Ja mä tiiän mikä haluan olla. Mä haluan jakaa hyvyyttä, välittää kaikille tunnetta täysin hyväksyvästä toisesta, antaa mikä on oikein ja mikä tuntuu oikealta ohjata mua kaikessa mitä teen, eläen sisällä rönsyilevän iloni ohjaamana, kutsumana seikkailuun.
Mutta
jos mä haluan tuoda riittävyyttä, erilaista maailmaa, maailmaan, mun on ensin riitettävä edes itselleni. Sellaisena kuin olen, muuttumatta. Jos teen muta, valehtelen. Tiedäthän sen?
Astun harhaan. Löydän itseni tutusta kuopasta, tällä kertaa katselen sen pohjalta pilvistä taivasta, vailla aurinkoa. Kuulen tuulen. Lehdet, näen seinämien juurakot ja vanhat käden jäljet mullassa, jotka raivokkaasti ovat koittaneet päästä pinnalle, näkemättä tikkaita vieressään.
Sillä nähdessäni ongelman, koitan ratkaista sen järjellä, en tunteella, ymmärrän nyt.
Sillä järkeni tietää kyllä:
pysäytyskuva itsestäsi riittää
kaikkein tärkeintä on energia, mikä on sisälläsi ja kuinka se väreilee sun ympärille.
Hetket on ohilipuvia, ja sun täytyy keskittyä vaan näihin kahteen yllä olevaan asiaan.
Mutta kun sulla on hätä, mikään näistä ei tunu merkittävältä. Ne lakkaavat olemasta. Ainoa mitä kuulet, mitä tunnet, mikä on totta, on puristunut rintakehä ja pysähtynyt hengitys.
Koitan saada järjen uskomaan. Kierrän päässäni kehää, ymmärtämättä, ettei se edes kuuntele, vaikka kuinka anelen. Tyhmä minä. Minä joka ei muista, ettei pelkoon auta järki. Pelkoon auttaa tunne. Tunne siitä, että olet turvassa.
Musta on ollut aina ihan tavattoman ärsyttävää lukea, kun itsensä rauhoittamiseksi neuvotaan hengittämistä. Kun kaikki sylttää, miten ihmeessä sitä voisi keskittyä asiaan kuten hengittämiseen!
Ehkä se johtuu parantuneesta keskittymiskyvystä. Mielenrauhasta. Mielentaidosta. Mutta sitä huomaan nyt tekeväni, yllättäen itsenikin. Siinä, että jokin toimii sisälläni ennen minua, sulkee vihon, sen myötä silmäni ja kääntää katseen hengitykseeni. Ja se
sulkee myös mielen.
Kun kierrokset alkavat nousemaan
– ja juuri oikeastaan kaikista tärkeintä on huomata kun kierrokset nousee ja todeta se itselleen –
alankin toteuttamaan juuri sitä oppia, mitä olen vihannut ja liian monta kertaa tuhahtaen ohittanut: tunnustelen hengitystäni ja yritän löytää kohdan, missä sisäänhengitys vaihtuu uloshengitykseksi, välillä toistaen: kaikki on hyvin, pian tämä tunne on ohi.
Olen hyvä järkeilemään. Viisautta onkin myöntää, ettei kaikkia asioita voi järkeillä. Siksi on huomioitava myös tunteet. Ja itse asiassa: minä olen niitä ihmisiä, joissa tunne voittaa järjen. Jos pitää valita, uskonko tuntea vai järkeä, tunne voittaa, aina. Vaikka järki olisi mahdoton, mutta tunne tarpeeksi haluaa, minäkin haluan.
Siksi onkin opittava käsittelemään itseään tunteen kautta, ymmärrän nyt. Olen minä sen ennenkin ymmärtänyt, sitten unohtanut. Mutta se jos mikä kertoo, että oppi on oikea. Tulossa. Oivallankin: muutos on välillä yhtä tuskallista, kuin syntyminen, syntyminen uudelleen. Sitähän se itse asiassa taitaa ollakin. Uuden oppiminen, syntymistä.
En usko, että riittämättömyyden tunnetta voi täysin poistaa, mutta uskon, että tärkeintä niin sen, kuin pelon, ahneuden, itsekkyyden – tai minkä tahansa haitallisen tunteen – käsittelyssä on, että tunteen tunnistaa ja sen jälkeen rauhoittaa itsensä siihen.
Ehkä siinä onkin kaiken syy. Emme suostu kohtaamaan noita tunteita.
Sen sijaan että antaisimme riittämättömyyden tulla, vyöryä päälle ja tutkisimme sitä, ostamme itsemme eheäksi.
Kun pelottaa, sen sijaan että tiedostaisimme sen tehden siitä huolimatta, jätämme tekemättä.
Mutta
jos emme kohtaa,
emme myöskään koskaan voi vapautuakaan niiden otteesta.
Ja jos emme vapaudu, ne verhoavat aina perusolemuksemme sumuun. Perusolemuksen, jossa asuu ilo ja rakkaus ja mahdollisuudet.
Todellinen turva.
Mietin sitä, kuinka hormoneista tai mistä tahansa syystä oma mieliala vaihtelee hyvästä huonoon vaikka kuukauden tarkastelujakson aikana. Muistelen sitäkin, kuinka tiedän elämän lainalaisuuksiin kuuluvan niin hyvän kuin pahankin, jotta tietäisimme, mitä hyvä tarkoittaa. Mutta sitä en tiedä, miksi huonossa ei muista hyvää, mutta hyvässä muistaa huononkin, takertuu tuohon yksittäiseen huonoon, antaa huonon määrittää kaiken, sivuuttaen hetket, kun tuntee hyvää.
Miksi ei pitäisi riittävyyttä perusolemuksenaan ja tunnistaisi riittämättömyyden hetket vain ohimeneväksi hetkeksi?
Mikä tosiaan antaa syytä kertoa itselleen:
tämäkin tunne menee ohi, eikä se ole minä.
