he tietävät jotakin mitä minä en
Kaksi viikkoa aikaa jäljessä.
Tajusin.
Mun arki on kahden viikon edestä liian nopeaa ja kuormittavaa, mulla menee kaksi viikkoa saada siitä kiinni. Siis kaksi loma viikkoa. Kolmantena viikkona tuntee, kuinka keho ja mieli ovat palautuneet, luovuus alkaa jälleen näkyä, tuntuu että inspiroidun vain kun astun ovesta ulos. Olo on kepeä, rinnassa pörheltää perhoset ja hymyilyttää.
Ennen kesää teinkin 100% työaikaa, kun loppukevääksi ja kesäksi vähempää ei lomien vuoksi saanut. Oli mulla kylläkin ylimääräinen lomaviikko huhtikuussa osa-aikaisuuden jälkeen, ettei aivan täyttä hönkää oo tarvinnut koko kevättä mennä. Elokuussa sitten taas uudestaan kasikymppiselle, syyskuussa puolestaan lomaviikko, ekstrana sekin.
Tänä kolmantena viikkona opetan itseäni kesäiltojen kauneudesta. Mä oon aamuihminen. Henkeen ja vereen. Rakastan aamujen hiljaisuutta. Mutta tiedätkös, juuri siitä rakkaudesta mistä joku aika sitten puhuin. Ettei pidä omistaa. Nämä kaksi viikkoa olen omistanut aamuille, kaipaan uutta rakkautta. Myös illasta voi löytää saman hetkellisyyden, hidastuneen ajan.
Päivällä kävin kalaravintolassa syömässä kalasoppaa ja totesin, että yksin tekemisestä on tullut mun elämässäni automaatio. Aamuisin tekemisestä, lisään. En minä iltaisin mene nauttimaan ruuasta ja viinistä, vaan päivisin. Kirjoitan ylös: ravintola-ilallinen, yksin, ehkä jopa ihan lauantai-iltana, silloin kun kaikista vähiten viitsisi yksin lähteä minnekään.
Ehkä siitä syystä jotenkin tulee tehtyä vähiten mitään ilta-aikaan, sillä oon aina ajatellut illan jotenkin sosiaalisena aikana. Muistutan itseäni etten voi kuitenkaan vaikuttaa muihin enkä siihen mitä valintoja muut elämässään tekevät, voin vaikuttaa vaan itseeni. Ja nyt mä haluan opetella nauttimaan niistä illoista ja illan hetkistä. Yksin. Jottei rakkaus olisi liian monotonista ja yksipuolista, syrjivää.
Tästä mun piti oikeen kirjoittaa viikko tavoite itselleni: lähde kodin ulkopuolelle, joskus kasin jälkeen.
Ensimmäisenä iltana pyöräilin ysin aikaan. Harmikseni aurinko ei halunnut näyttää kaunista iltakajoaan, mutta illan tunteen tunsi silti. Istahdin meren rantaan ja korkkasin holittoman oluen, luin hetken kirjaa.
Seuraavaksi illaksi laitoin muistutuksen: mene puistoon. Hah. Lähdin. Uimarannan kautta tietysti. Ensin uin, sitten etsin kivan spotin ja katsoin hetken iltaa. Kaunista iltaa. Kesä illat on kauniita. Aurinko on kaunis, kun se on jo aavistuksen kallellaan. Kirjaa en lukenut vaan kirjoitin tämän tekstin.
Alan sättiä itseäni entistä enemmän, kun silmäilen muita ilta-aikaan liikkujia. He tietävät jotakin mitä minä en tiedä. Tai osaavat. Kyllä minäkin tiedän, mutten muista, unohdan, ei tule selkärangasta, opettelen. Pitää opetella siestan taito, ajattelen. Herään aikaisin, nautin aamusta, lepään turhan päivä ajan ja nautin jälleen illasta.
Kyllä yksin on hyvä olla. Kaikista parhain olla, haluaisin sanoa. Hetket tuntuvat silloin erityisiltä. Siinä on jotakin erityistä, mitä ei muuten tavoita. Ei tarvitse palvella ketään muuta kuin itseään.
Tietysti kaikkina muina hetkinä paitsi juuri sinä, jossa huudat rakkaudettomuuden perään. Ettei maailmassa ole toista sielua joka näkisi maailman niinkuin minä ja siksi poistaisi tuskan. Joka haluaisi olla mun vieressä hiljaa, puhumatta, että meidän silmämme puhuisivat, ei tarvita sanoja. Maailmassa on liikaa sanoja.
Annan katseen viipyä kimmeltävässä veden pinnassa. Tänään mietin myös ensimmäistä kertaa sua.
Tai onkohan sua.
Kirjoitanko tyhjille seinille, vaikka vielä hullumpaa olisi ajatella, että joku olisi vaikka tullut ja palannut, aina. Haluaisin ajatella. Joku josta en tiedä mitään, tavallaan musta tuntuu, että tunnen kuitenkin. Aika kaunista. Niin ja kiitos.
Hymyilen
ja lähden.
Seuraavalle illalle taidan laittaa muistutuksen iltapiknikistä. Treffit alkakoon taas.. hmm.. kasilta.
Taidan ottaa mukaan viinin ja kaikki.
