huvipuisto on tyhjentynyt
Ostin pienen pienen muistivihon.
Tai kolme,
kun ne kolmen kappaleina myytiin. Halusin nähdä itseni mieluummin kynän kanssa kirjoittelemassa mieleeni juolahtaneita ajatuksia, puistossa, kahvilassa, missä tahansa. Pienen pieni sen piti olla siksi, että se mahtuisi mukaan minne vaan.
Ylipäätänsä tällä hetkellä haluan hiukan edelleen vähentää teknologian merkitystä elämässäni. Viime aikoina kun ig on saanut liikaa tilaa, ja tuo vaihe alkaa kuulua menneisyyteen, siihen mikä oli muttei enää ole, ja siksi tuo luku on nyt aika sulkea. Asetin sille päiväkohtaisen rajan 10 minuuttiin. Tiesitkö, että samasta sovelluksesta voi asettaa aikarajansa yksittäisille nettisivustoillekin? Siispä koska tänä vuonna en ajatellut hankkia uusia vaatteita (paitsi käytettyjä), asetin 1 minuutin aikarajan nettikaupoille. Vanha käytösmallini kun toimii tavalla selataan ig:tä, keksitään kuinka viallainen olet ja sen jälkeen ostetaan sut eheäksi.
Sen myötä on tullut myös aika päästää irti vaatekaapista.
Sinne kertyneistä huonoista muistoista. Ja tiedättekö, on ihan äärimmäisen hauskaa, että unohdin minimalismin perusopetuksen:
kuinka paljon keventääkään päästä turhasta eroon.
Suren ja rakastan yhtä aika. Sitä vanhaa minää, näen hänet, kärsimyksen. Sitä joka hukkui, jonka piti herätä. Olen valmis jättämään sen taakseni, katsomaan eteenpäin. Kuinka kova ikävä on ollutkaan, kuinka rakas jälleennäkeminen onkaan, sitä kuka oikeasti olen ja voin olla, kun hetken kuuntelen.
Ehkä jollain tavalla olenkin palannut lähtöruutuun. Mutta kuitenkin vahvempana, erilaisena. Kasvaneena ja muuttuneena.
Jos miettii, mun minimalismi vuodet on olleet kokonaisuudessaan melko ailahtelevat. Ensin siirryin tunnottomuuden ja kärsimyksen yllättämänä heräämiseen. Tietyllä tavalla se oli eufoorian alkua, muttei kuitenkaan. Nousukiito alkoi vasta erosta ja Berliinistä, siitä sain kuitenkin nauttia vain hetken. Oli vielä paljon paljon opittavaa, sen vuoksi kärsin uudelleen, heräsin lisää ja palasin takaisin vanhaan vuoristorataan. Mutta nyt,
huvipuisto on tyhjentynyt.
Tai itse asiassa,
se on tainnut mennä kiinni kokonaan.
Välillä musta tuntuu, että joku energiapallo vois räjähtää mun sisällä, niin paljon kehossani värisee, lämpö laajenee, niin että polttaa, hengästyttää, aika katoaa. Kehoni ääriviivat ei riitä sen pidättelemiseen. Erityisesti kun tiedän, että pystyisin vieläkin parempaan, että mun tie on viemässä sinne. Vielä suurempaan rakkauteen ja avoimuuteen.
Historia huomioon ottaen eräänä kesä aamuna joen varressa kysyin itseltäni:
miten mä varmistan, ettei tuo energiapallo katoa?
Millaisen rutiinin tai rituaalin mä keksisin, joka pitäisi mut tähän hetkeen maadoittuneena, joka päivä, väsyttää tai ei väsytä, on töitä tai ei, tapahtuu jotain ikävää tai ei?
Avaan yhden noista pienen pienistä vihoista.
Sen olen pyhittänyt mantroille. Sellaisille lyhyille ajatuksille, mille mun sydän väreilee, sille äänelle, jonka kuulen vain silloin, kun sydän puhuu ja laajenee.
Mietin, millainen ihminen mä haluan olla, mitä tuo ihminen mikä haluan olla tuntee, millaisen tunnetilan kanssa elää – ja kirjoitin tuon tunnetilan ylös, hengitän sen sisuksiini. Se herättää energiapallon, kerta toisensa jälkeen.
Sen seuraksi sytytän palo santon palamaan.
Ja olen
hetken hiljaisuudessa tuossa ajatuksessa.
Palo santon valitsin siksi, että sen kerrotaan puhdistavan energioita. Ajattelen, että tämä varmasti liittyy sen miellyttävään tuoksuun ja tuleen elementtinä. Oli syy mikä tahansa, minä tunnen sen kirkastavan vaikutuksen.
Löytyy vihosta kaikenlaisia yleismaallisempiakin lauseita, niitä elämän perimmäisiä totuuksia, joita satun aina vähän väliä helposti unohtamaan, kuten
Seuraa tunnetta, tunnetta oikeasta (tärkein ohjenuora elämässäni at the moment)
ja
Kaikki on turhaa ja väliaikaista. Muut tulee ja menee, minä jään (toinen tärkeä muistutus ex-hallinnoijana olla takertumatta mihinkään)
Tänäänkin teen sen, sytytän tikun, olen hiljaisuudessa, ajatuksessa, lopulta tyhjyyteen katsoessani oivaltaen:
Olen tiennyt jo kauan, että ehkä tärkein elämääni ohjaava arvo on ollut vapaus, mutta mitä viimein ymmärrän on se, miksi ylipäätänsä olen siis ajautunut henkisen kasvun polulle.
Sehän on nimenomaisesti vapautumista.
Se on takaisin omaan ytimeensä, ilon ja rakkauden,
energiapallon,
luokse pääsemistä.
Ja ainoa keino tien löytämisessä sinne on vapautua
kaikesta.
Tiedätkö mikä siinä on sairainta?
Vapautuminen ympäröivän todellisuutemme kahleista.
Vertailun aiheuttamasta riittämättömyydestä, normin aiheuttamasta häpeästä, nautinnon luomasta tietoisuuden sumentumisesta, oravanpyörän luomasta automaatiosta.
Tästä kaikesta luopumisen pelosta.
Lue lisää:
ihmisen psyyken perusolemus on ilo
asiat eivät tapahdu minua vastaan
minimalismista maksimalistiksi ja takaisin – sekä mitä opin ihmissuhteista
