Hyppää silmät kiinni
Joskus pitää vaan hypätä silmät kiinni.
Lakata ajattelemasta mitään.
Sillä ajattelu vie tilaa siltä, mitä sydän puhuu.
Ja se koittaa itsepintaisesti kertoa minne tulisi suunnata, vaikka pelottaa niin hemmetisti. Vie ensinnäkin aikaa siinä kierrellessä ja kaarrellessa, etsiessä takaporttia sieltä ja täältä, löytäen vain suljettuja ovia. Ei ole kuin yksi suunta, eikä se ääni anna periksi, vaan nostaa toiveensa tasaisin väliajoin esille. Voit siis uskoa sen olevan totta, vaikkei millään haluaisikaan uskoa, haluaisi uskoa ennemminkin pelkoa.
Ja kun tuota kohtaan viimein päättää toimia, viimein astuen sinne reunalle, ettei alaskaan enää näe, syntyy suoranainen pakokauhu. Ei mitenkään!
Se on se joskus.
Lakata ajattelemasta, tiedostaa pelko ja sen läsnäolo ja mennä vain silti, vaikkakin tutisevin polvin, niin että heikottaa sekä oksettaa, suomatta ajatustakaan sille.
Pelolle.
Ja hypätä.
Se on pelon kohtaamista. Eikä vain kohtaamista vaan myös sen hiljentämistä. Sillä se ei kuuntele järkipuhetta, ei sitä mitä oikeasti sisimmissäsi haluat. Ei silloin sitä juuri kannata sanoin ruokkiakaan, hiljentää vain ajatukset kokonaan ja antaa mennä, katsomatta taakse.
Mäkin unohdin tämän tiedon ja taidon jo tässä neljän vuoden aikana. Mitä kauemmin viime näkemästä on, sitä vaikeampaa se on.
Kunnes taas kerran hyppää ja huomaa että päätyikin vain jaloilleen, ettei hyppy ollutkaan edes niin korkealta kuin luuli, laskeutuen maailmaan, kauniimpaan maailmaan missä juuri äsken vielä oli. Pyöritellen tuon hetken käsissään kosketeltavaksi.
Löytäen tuosta pelosta voimaa.
Sillä rohkeutta ei ole se, ettei pelkää. Rohkeutta on se, että uskaltaa, vaikka pelottaa.
Hemmetisti.
Ja mitä kaikkea sen jälkeen voikaan löytää.
Viimeksi:
Kolme kaunista – elämä, pariskunta, taivas
Lue myös:
Estääkö pelko sinua tekemästä asioita, joita oikeasti haluat?