HYVÄN OLON SEURAAMINEN ON HAASTAVA VALINTA
Valitako hetken voimakas mielihyvä vai pidempijaksoinen tasainen hyvä olo?
Näin voi esimerkiksi miettiä. Luopuuko sokerista, telkkarista, mikä nyt pahaa oloa aiheuttaakaan.
Se hetki kun on niin voimakas, että jopa luulee tuon hyvän olon korvaavan sen pahan olon, mikä jatkuu pidempään. Sitä ehkä edes tunnistamatta, muistaen vain sen hyvän. Hetken.
Mä oon taas alottanut televisiottomuuden.
Ihan siitä syystä, että mun mielestä se aiheuttaa enempi sitä huonoa oloa kuin hyvää. Että se saa hyvinkin alkaneen päivän vinksalleen. Ettei se pysy kauaa siinä – minun mielestäni – kohtuudessa eli sanotaan yhdestä kahteen ilta-aikaa viikosta. Se lopettaa elämän elämästä, kunnes pelkkä elämä ilman sitä tuntuu mahdottomalta.
Toisena olen miettinyt suhdettani sokeriin. Mulla ei oo pitkään aikaan ollut voimakasta karkinhimoa. Tämän luulen olevan muutaman asian summaatio: ensinnäkin energiaa tähän vuodenaikaan on taas enemmän, toisekseen oon syöny paljon vähemmän lihaa ja kolmannekseen kun ei oo tehnyt mieli, en ole myöskään ostanut.
Ja sitten kun taas söin vieraisilla suklaata ja kakkua ja muuta, kuinka huono olo se seuraavana päivänä olikaan! Onko tuo yhden hetken huuma oikeasti pitempi aikaista iloa tärkeämpää?
Nimenomaan se yhden hetken huuma!
Tunteena voimakkaampi, kuin se tasaisuus, mutta kuitenkin pitemmällä tähtäimellä kestämätöntä.
Koin myös oivalluksen: jotta alun alkaenkaan tietää mitä hyvä on, pitää kohdata myös hyvä, eikä vain paha, sillä silloin paha luo pohjan hyvälle, jopa on hyvä. Tietääkö sitä siis edes aina, mikä on hyvä?
Mä yritän kuunnella näitä hyvän olon signaaleja, joista olen saanut kiinni. Ne on kieltämättä aika vaikeita. Tasapainoilu on vaikeaa. Aina mennään johonkin äärilaitaan, ei siinä mahda pysyä.
Keskellä.
Ja jos ei pysy, kannattaako sille antaa silloin ollenkaan pikkusormea?
Mikä onkaan sitä kaikkein tärkeintä?
Oon jotenkin aivan koukussa tuohon hyvään oloon, joka ei menekään pois. Mietinkin uudenlaisia rutiineja, millä tuota pitää yllä, mitä se kaipaa, mitä mieli ja keho minulle yrittääkään kertoa.
Nyt se toivoo ruuduttomuutta.
Vapaa-aamujen aloittamista tajunnan virtaa kirjoittamalla.
Aamuvuorojen päiväunien sijasta rauhallista ja palauttavaa kävelyä.
Sekä oikeasti silloin nukkumaan laittamista klo 21-22.
Valoa.
Hiljaisuutta.
Yksinäisyyttä.
Seuraa.
Meditaatiota.
Läsnä oloa.
Mutta voihan se myös kyllä olla, että se on vain tämä kevät minä, eri kuin talvi minä, joka sitä pyytää, joka sitä tarvii, kelle se kelpaa.
Viimeksi:
PITÄÄKÖ AINA OLLA JOTAKIN SANOTTAVAA?
Lue myös: