ihmisen psyyken perusolemus on ilo
Laitan pianomusiikin korvista ja istuudun kirjaston ikkunapaikalle tyhjän näytön ääreen.
Tätä sä rakastat,
myhäilen, hän, jota en ole hetkeen nähnyt.
Jonkun mielestä on kalsea huhtikuu, musta sä oot kaunis. Pilvisenä ja harmaanakin. Joku seisoo yksin bussipysäkillä, sivummalla vanhus matkaa kävelykeppiinsä nojaten. Tuo rakennuskin. Tämä hetki on kaunis. Hetki on aina kaunis. Virheetön.
Kaunis on myös täysikuu,
tuumin, ja matkaan illalla padon yli sillalla. Kehtaanko pysähtyä ja katsella? Silleen ihan vain syyttä, en ottaa kameraa esiin, antaa katseen viipyä veden liplattavan pinnan kajolla. Mitä muut ohikulkijat musta miettisi?
Sitten vain pysähdyin.
Ja katsoin.
Tarpeeksi katsottuani lähdin. Kotimatkalla kävelen nokka kohti taivasta. En saa katsettani irti ohilipuvasta taivaan kannesta.
Erling Kagge kirjoittaa kirjassaan Kaikki mitä olen oppinut naparetkilläni:
”Ranskalainen filosofi ja ikävystymisen teoreetikko Blaise Pascal kirjoitti 1600-luvulla ihmisen keskipakoisvoimasta. Olemme valmiita tekemään lähes mitä tahansa, jotta meitä ei muistutettaisi omasta mitättömyydestämme maailmassa, ja yksinkertaisin ratkaisu on pysyä mahdollisimman toimeliaana, jotta meillä ei olisi aikaa pysähtyä miettimään.”
Kun aloitan lomaa, huomaan, että alkuun tekemättömyyden tuska on hetken läsnä. Taaskaan kun en lähtenyt Vietnamiin, en suunnitellun mitään. Vietettyäni useamman päivän totuttuun tapaan itsekseni, tuntuu ettei seuraavan päivän menoon edes huvittaisi lähteä: viihdyn aivan liian hyvin omissa oloissani.
Silloin ympärilläni verhoaa kestävä tyytyväisyys, ilman säröjä. En ole liian vähän tai liikaa jotakin, en pettymys, en koe syyllisyyttä enkä häpeää enkä kärsi muiden ajatuksista tai odotuksista. En joudu kohtaamaan elämän merkityksettömyyttä ja mitättömyyttä ja turhuutta. Olen vain levollisessa tilassa, turvassa, pehmeässä pumpulissa. Hassua, tuntuu siltä kuin Pascalin teoria toimisi kohdallani juuri päin vastoin.
Kärsittyään tarpeeksi,
kirjoitin ja ajattelen sitä että olen todellakin kärsinyt taas tarpeeksi. Riittämättömyydestä tällä kertaa. Niin paljon, etten aio enää siitä elämässäni kärsiä.
Ehkä viime vuosien teema onkin ollut kärsimys. Kärsimyksen hyvästeleminen. Irti olen päästänyt, kaikesta yksi kerrallaan. Ensin pelosta, sitten asioiden hallinnoinnista, nyt viimeisimpänä riittämättömyydestä ja häpeästä. Tavalliseen tapaan kieriskelin kaikkien parissa niin kauan että olin vasta valmis luovuttamaan. Kuin läiskytellen lätäkköä, hätääntyneenä että hukkuu, vaikkei vettä näy todellisuudessa missään. Pitää vain katsoa, nähdä, ottaa jalat allensa ja nousta. Ihminen on mitä erikoisin – ja mielenkiintoisin kaikessa kummallisuudessaan.
Edelleen, joka päivä nuo tunteet vaativat työtä. Tuota työtä kuitenkin haluan tehdä, sillä olen päässyt maistamaan elämää ilman niitä. Elämä ilman niitä on elämä.
Ei siten ettei niitä enää olisi koskaan ikinä elämässä, vaan siten, ettei niillä ole valtaa. Saattaa ne vielä ovellakin käydä, joskus kutsun sisäänkin, kunnes havahdun ja käsken niiden painua helvettiin.
Eniten tunne aiheuttaa mussa vaan surua. Meitä kaikkia kohtaan. Meitä kaikkia, jotka olemme sen vankeja, joiden annamme määrittää elämää, estää elämästä. On ihan äärimmäisen surullista katsoa ohilipuvista ihmisistä tuota vajavaisuutta, joka huutaa itseään näkyväksi:
rakasta mua,
rakastua mua,
rakasta.
”Musta tuntuu, että ennen vuotta 2022 en oo koskaan ollut elämässäni onnellinen.”
Sanon ystävälleni käydessämme syömässä Bangladeshilaisessa ravintolassa. Tunnen silmieni kostuvan, vaikka olen ajatellut tätä jo pitkään. Katson vanhaa itseäni myötätuntoisesti ja rakkaudella.
Vaikka tuon vuoden jälkeen mulla on ollut huonompikin jakso elämässäni, olen kuitenkin ollut onnellinen joka päivä, niin ajattelen. Sinäkin päivänä, kun ajattelet, että maailma valahtaa altani eikä mistään tule mikään. Se tulee yksinkertaisesti siitä, että ensimmäistä kertaa elämässä tunnen olevani oman elämäni haltija. Että ensimmäistä kertaa elämässäni en pelkää, toteutan itseäni, elän itsestäni käsin, siten että musta tuntuu että mun elämä on omissa käsissäni, eikä jonkun toisen.
Kuten Tony Dunderfelt kirjoittaa kirjassaan Ilon psykologia:
”Ilo ei Holdenin mielestä synny pelkästään siitä, että jotain kivaa tapahtuu ulkoisessa elämässä, vaan viime kädessä siitä, että ihminen oppii tuntemaan oman sisimmän itsensä. Itsensä hyväksyminen, itsensä tunteminen ja tästä käsin itsensä toteuttaminen tekoina ja toimintoina on hänen mukaansa suurin ilon lähde. Ilon liike kulkee hänen mukaansa sisältäpäin ulos eikä ulkoapäin sisään, kuten arkisesti voisi luulla.”
Sisältä ulospäin.
Ja se on myös se, mikä tekee ihmisestä kauniin, virtaako ilosi sisältä ulospäin vai ulkoa sisäänpäin.
Tai virtaako ollenkaan.
Sairain oivallus, mitä viimeisen vuoden aikana olen elämässäni tehnyt on tämä: elämän oikea merkitys onkin elää ilosta käsin.
Sairas se on siksi, ettei se monestikaan ole niin. Elämme riittämättömyyden, syyllisyyden, häpeä ja pelon ohjaamina.
Ettei homma mene niin että sun rinta-alassa alkaa kuplia tätä haluan, vaan sen rinnalle saapuu epäilys ja pelko ja lopulta kuuntelet pelkoa ja jätät ilon sen tieltä sivuun.
Tai että haluaisit sanoa jotain, mutta imet sanat takaisin itseesi, koska pelkäät häpeää ja muiden ajatuksia.
Tai että käyt töissä, koska ajattelet että on pakko koska muuten ajautuisit turmioon.
Tai että lähdet salille, jotta mahamakkarasi eivät vain kasvaisi enempää.
Mutta
mitä olisi voinut tapahtua, jos olisit tavoitellut, olisit sanonut, et olisi pakottanut?
Ennen vuotta 2022 esitin iloitsevani. Mutta mitä todellisuudessa tein? Pakenin. Sitä samaa: riittämättömyyttä, syyllisyyttä, häpeää ja pelkoa. Turvattomuutta. Tein, näin, suoritin ja ajattelin: nyt iloitsen. Mutten iloinnut. En oikeasti. Pakenin negatiivista vaikutusta, en kulkenut ilon vuoksi.
Mutta tiedätkös,
Ihmisen psyyken perusolemus on ilo, Dunderfeltin sanoin.
Hän jatkaa:
”Ilo ei viime kädessä tule mistään ulkoapäin, eikä sitä oikeastaan voi saavuttaa tai kadottaa millään tietyllä ulkoisella tekemisellä.”
Silloin oivallan: täten ainut paikka, missä ilo todellisuudessa elää, on läsnäolo.
Ja jos et pysty elämään hetkessä, et pysty aidosti nauttimaan, et iloitsemaan. Iloa ei voi suorittaa, ei tavoittaa. Jos et pysty iloitsemaan vain siitä että olet siinä missä olet, et tunne iloa. Et tiedä mitä ilo tarkoittaa. Ilo ei ole matka Pariisiin, jos et nauti taivaanrannassa häämöttävästä auringonlaskun kajosta. Silloin lopulta ei ole edes väliä, missä ja miten olet tai pääsetkö sinne minne ajattelit.
Missä pelko, häpeä, syyllisyys elävät? Menneessä ja tulevassa, muistoissa, jotka ovat tapahtuneet, mahdollisuuksissa, mitä ei vielä ole tapahtunut. Jos elät niiden ohjaamana, missä siis elät? Et missään, kun elät ei missään, et voi tuntea iloa.
Tämän hetkinen maailmamme luo perusolemuksellemme haasteen ja siitä syystä onkin äärimmäisen tärkeää kyetä harjoittamaan tietoisuustaitojaan, jotka ulkoistavat negatiiviset tuntemukset vain ulkoisiksi reaktioiksi itsessäsi. Et voi poistaa pelkoa, et häpeää, et riittämättömyyttä, voit vain tunnistaa ja irrottaa ne itsestäsi. Se ei poista niiden täydellistä olemassaoloa, vaan niiden taakan. Silloin tietoisuustaidoista tulee keino ilon vaalimiseen, siis sen perustunteen herättämiseen, joka hukkuu reaktioidesi ja ajatustesi ja määritteidesi alle. Ne jotka estää elämästä.
Kun ilo on sun perustunne, Marie Kondon ”säkenöikö tämä iloa”, voidaan toisin sanoen laajentaa koskemaan muutakin elämää kuin vain tavaroita. Ja silloin
jos sun mielen perusolemus on ilo
ja etsit elämässäsi asioita, jotka säkenöi iloa,
kuinka hyvältä sellainen elämä voisi tuntua?
Sellaista elämää voidaan pitää lähtökohtana jokaiseen merkitykselliseen elämään. Ja se, ettei se sitä ole, on musta äärimmäisen surullista, elämän hukkaamista.
Mä rinnastan ilon intuitiiviseen tuntemiseen. Intuitiivinen tunne on se, joka esittää ehdotuksia suunnasta – mutta samalla kun olet vieraantunut ilon tunteesta, on tuota intuitiivista tunnettakin hyvin vaikeaa seurata. Se sekoittuu negatiivisiin ajatusmalleihin, joista ei enää tunnista, kuka puhuu tai ketä tulisi kuunnella. Tuollaiseen ajatusmaailmaan hukkuneena voi kestää aikaa, ennen kuin löytää oman tapansa olla maailmassa.
Ajattelen: asiat, jotka säkenöivät iloa, voidaan kutsua myös intohimoksi. Ennen se oli jotenkin vieras sana. Aloittaessani yksinkertaisempaa elämää seitsemän vuotta sitten, mulla sellaista ei ollut ensimmäistäkään, tuumin, ettei kaikilla varmaan sellaista edes ole. Nyt ajatellessani sekai se olikin se pohjimmainen syy, miksi koko elämäntavan äärelle ajauduin. Lopulta kaiken seurauksena löysin oman intohimoni. Tai intohimoni, monikossa.
Ei mulla oo ollut nuoruusiässäni mielessänikään, että elämässä pitäisi etsiä jotain intohimoa, tai miltä sellaisen löytyminen voisi tuntua, vaan tärkeimpänä oli etsiä ammatti, jonka kautta pääsisi tienaamaan rahaa ja tekemään perheen (hassua muuten, ettei kukaan kertonut mitä sen jälkeen odottaisi). Todellisuudessa elämälle ei voi asettaa valmista aikataulua, vaan kaikkien aikataulu kulkee eri tahtiin ja paitsi eri tahtiin, eri tietä, eri pysäkille. Mä myös uskon, että kaikilla on jokin intohimo, jos vain uskaltaa seurata sitä. Tuo intohimo ei myöskään välttämättä liity tippaakaan työhön. Silloin se on etsittävä sen ulkopuolelta.
Jos asiaa alkaa ajatella, on aika surullista, ettei monet meistä löydä omaa intohimoaan edes koko elämäniän aikana. Osaltaan se on luonnollistakin, sillä kypsymme eri aikaan mutta on ehkä myös niin, ettei olosuhteet juuri tue meitä etsimään iloa, vaan paremminkin suoritamme vain valmista näytelmää, valmiiksi määrättyyn aikatahtiin. Pelko-stressi reaktio määrittää jokaista päiväämme, vaikkemme eläkään enää keskellä leijonia.
Täytyy sanoa, että mun muistikuvat opetuksesta koulussa on hyvin hämärät. En kuitenkaan saa päähäni, että mulle ois koskaan opetettu, mitä ihmisyys varsinaisesti ottaen tarkoittaa. Sen sijaan muistan päntänneeni maantiedossa sitä, miten maapallo on kehittynyt ja biologiassa sitä, miten ihmistä tarkastellaan lähinnä fyysisenä olentona erilaisten elimien kautta. Mutta mitä mieli ja tietoisuus tarkoittaa – ja miten niitä käytetään? Jos et ymmärrä olennaista perusperiaatetta ihmisyydestä, sitä mitä mieli on ja miten se toimii, miten voit ymmärtää elämästä mitään muutakaan? Mieli on sun ydin olemus, se minkä kautta tätä maailmaa elät. Se määrittää kaiken ja se on kaikkeuden lähtökohta. Jalat vie sua eteenpäin, mutta ne eivät elä.
Oma intohimo voi olla suuria tai pieniä asioita. Se voi olla vaikka työyhteisön sydämenä oloa, joka pitää työpaikastaan huolta. Se voi olla tasa-arvon puolesta taistelua. Se voi olla äitiys, yrittäjyys tai sairaanhoito. Se on kuitenkin se jokin juttu, se omin sua, joka kutsuu sua ja joka löytyy iloa seuraamalla. Mikään ei ole toistaan vähempiarvoisempi, sillä jokaisen tehtävä on suorittaa täällä omaa matkaa. Toisin sanoen palataan jälleen itsensä toteuttamiseen ja merkityksellisyyden tunteeseen.
Kun minuus on ennen kaikkea siellä alla tapana katsoa maailmaa, lopulta jokainen meistä on vapaa rakentamaan oman maailmankuvansa myös tunteiden kautta. Kun olet itse oman sisäisen maailmasi palapelin rakentaja, jonka tunteet ja ajatukset pystyy kohtaamaan objektiivisesti, voit myös päättää minkä tunteen kautta haluat kohdata maailman. Voit myös täyttää itsesi rakkaudella ja ilolla, niin halutessasi. Voitaisiinkin siis ehkä kysyä: minkä haluat olevan elämäsi perustunne, se, minkä kautta katsot maailmaa?
Ja niin hullunkurista kuin se onkin, jokaisesta päivästä pitäis pystyä löytämään iloa. Ei vain siten että selviytyy, ei vain siten, että tekee asioita negatiivisen vaikutuksen vuoksi. Jos elää negatiivisen vaikutuksen pelossa, käy töissä, koska ajattelee että on pakko tai että liikkuu vain, koska on pakko, muiden vuoksi, ei oman hyvinvointinsa tähden…
Sellainen elämä ei ole elämää.
