Itsensä kehittämistä vai itsensä hyväksymistä?
Ystäväni isä joutui vakavasti sairaana sairaalaan.
Pian huomasinkin miettiväni kaiken maailman suureellisia asioita, jotta voisin jollain tavalla lievittää hänen suruaan. Minkä eleen tekisin, mitä ostaisin, millä yllättäisin? Jotain rentoutukseen liittyvää tietystikin?
Tunnistan itsestäni sellaisen käytösmallin, joka yrittää lievittää muita tuntemasta negatiivisia tuntemuksia. Tai kai se koskee kaikenlaista elämän negatiivisuutta, omaani tai muiden. On kuitenkin niin, ettei tuntemuksia voi kieltää, ei sivuuttaa, ei ohittaa, ei edes vippaskonstein. Ne täytyy tuntea ja käsitellä, jokainen omalla kohdallaan. Ylipäätänsä kaikki tunteet, kaikki opit. Jokainen kulkee omaa matkaansa, käsittelee omaa kasvuaan, jonka vierellä voi kyllä kulkea, muttei puuttua. Vaikka kuinka erillisinä olentoina eläminen on tuskaa, se että toisen kasvuun puuttuu, on kaikkea muuta kuin rakastamista.
Tietyllä tavalla oli jotenkin lohdullinen ja samalla lohduton ajatus muistaa, ettei mun tehtävä oo enkä edes voisi viedäkään hänen suruaan pois, vaikka kuinka haluaisin. Voin itkeä vierellä ja halata ja antaa hänen ymmärtää, että hän on tärkeä. En voi kuitenkaan ostaa, en ottaa, en tehdä tai sanoa mitään, mikä veisi kivun pois. Nyt ymmärrän, että sellainen olisi jopa rakkauden vähättelyä.
Mikron ovi läimähtää edessäni. Olen töissä ja murehdin sitä, kuinka pääni on sekaisin, niin kovin sekaisin, että tunnen tulevani hulluksi, enkä tiedä, mikä siihen auttaa. Turhauttaa. Mikä auttaa?
Kunnes sanon itselleni: anna olla.
Ei tarvitse päästä parempaan oloon. Nyt on tätä, huomenna jotakin muuta. Se on hyväksyvää läsnäoloa. Myös sen kurjemman puolen näkemistä ja hyväksymistä omaan elämään. Mihinkään tunnetilaan ei voi tarttua, ei edes siihen hyvään.
Opin joku vuosi sitten opin itseni kehittämisestä. Siitä tuli hetkeksi ehtymätön graalin malja, mutta jano kasvoi, mitä enemmän joi. Mitä sen sijaan juuri nyt mun pitää opetella on itseni hyväksymistä. Se on sitä, ettei itseään tarvitse koko ajan kehittää, ei muuttaa, ei edes sitä sekavaa, turhautunutta ja alaviritteistä olotilaa, että olisi vain hyvää. Luulen, että tässä on käynyt vähän niin, että oon tainnut hiukan koukuttua itsensä kehittämisestä saatavaan mielihyvään ja on aika hiukan pakittaa. Ei koko ajan tarvitse yrittää niin kovasti, että päähän sattuu. Aina ei tietystikään ole helposti tunnistettavissa, onko kyse vain hyväksyvästä läsnäolosta vai syvemmästä prosessista, joka oikeasti voisi vaatia huomiota.
Ajattelin ensin pakitusta päivän sisällä: että tunnistan ja rajaan sille hetken päivästä. Mutta nyt musta tuntuu, että taidetaan tarvia askel vielä tätäkin kauemmas. Tekisipä mieli julistaa jopa kehittymätön maaliskuu, mutta se nyt taitaisi olla hiukan liikaa. Tai ehkei sittenkään. Luulen, että se olis just sitä mitä mä tarviin. Olkoon se siis, kehittymätön maaliskuu.
Ja siis. Kehittämiselle todella on paikkansa. Itsensä kehittäminen on osa elämän kiertokulkua ja itsensä tuntemista merkitykselliseksi. Mutta. Se ei ole elämän koko totuus. Elämä on myös muuta, eikä kehitys koskaan lopu. Sä voit elää 24/7 miettien asioita, mitä voisit kehittää, etkä siltikään tule koskaan valmiiksi, ajaudut vain itseään toistavaan ajatuskierteeseen, jossa pahimmillaan muu unohtuu.
Mitä siis ajattelin tehdä maaliskuussa?
Enemmän hitaita aamukävelyitä lähimarketin takeaway kahvin kanssa.
Enemmän aamupaloja kahviloissa.
Enemmän lukemista.
Enemmän suunnittelemattomuutta.
Enemmän auringonlaskuja.
Enemmän hiljaisuutta.
Enemmän hetkellisyyttä.
Ja tiedätkös. Musta tuntuu, että taitaa olla taas aika hiukan karsia jotakin elämästään.
Lue myös:
elämä ei ole pelkästään itsensä kehittämistä
ihmisenä olemisen tietämättömyyden tuska
