jääminen ei ollut tarinan opetus
Haluaisin kysyä joltain buddhalaiselta munkilta, mitä hän tuntee.
Kärsiikö hän enää koskaan? Tunteeko hän liioin iloa kuin suruakaan, onko kaikki tasaista?
En taida uskoa siihen. Jos kuvittelisin elämän olevan pelkästään tasaista tai pelkästään iloa, en haluaisi sellaista elämää.
Suurimmat oivallukset kun syntyvät kärsimyksestä,
ymmärrän, ja asetan kahvikupin huulilleni. Katselen ihmisiä, jotka menevät ja tulevat, tavanomaista vilkkaampana keskiviikko aamuna.
Uskon kuin pyhään totuuteen, että elämässä on oltava hyvää ja huonoa. Hyvä ja huono on kiertokulku, jossa opit. Vaikka olisit opin jo oppinut, unohdat, vain jotta kärsit, jotta voit oppia opista lisää. Syventää tietämääsi, ehkä hiukan kumittaa jo tiedettyä ja kirjoittaa uudelleen.
Miksi sitten saan itseni kiinni kysymästä itseltäni:
mistä enää kirjoitan, jos en kärsi enää?
Tietysti kärsin, mutten kuitenkaan kärsi. En kärsi, koska näen kärsimyksen. Kärsin, kärsimättä.
Koska kyseessä on hyväksyvän läsnäolon taito.
Se on oikeastaan oppi, mikä on ollut juuri se oppi koko ajan, kaikkeuden pohjalla, olen oppinut ja epäoppinut, jotta olen voinut oppia kaiken tämän. Se on ja tulee olemaan hamaan tappiin asti, niin vaikea se on. Tulen edelleen unohtamaan, sitten taas muistamaan, aina syvemmin. Ensimmäistä kertaa tosin kysyn itseltäni, unohdanko kuitenkaan, niin hyvin sen jo muistan.
Että vaikka jotain tapahtui tai ei tapahtunut, sanottiin tai ei sanottu, odotin tai en odottanut, näin on oikein silti, näin kuuluukin olla.
Yritän kuunnella elämää, korvat höröllä ja tarkkaavaisesti – ymmärtää, että mikä on tarkoitettu tapahtuvaksi, ei mene ohi. Niin monta kokemusta sen piiristä olen saanut, että uskallan sanoa sen olevan totta.
Ensi kerran opin sen, eräänä kesäisenä iltana. Ihmiseltä jonka näin, mutten kuitenkaan kohdannut. Katseemme kohtasivat, sitten jatkoimme matkaa.
Kohtasimme kuitenkin myöhemmin. Neljään suuntaan risteävässä kadunkulmassa, samalla askeleella astuen juuri samaan kohtaan eri suunnista, niin että ilman katseen nostamista olisimme törmänneet toisiimme. Häkellyn elämästä. Jos olisin kävellyt siitä minuuttiakaan aiemmin tai myöhemmin, emme olisi kohdanneet, emme olisi jutelleet, enkä olisi tätäkään oppinut. Jääminen ei ollut tarinan opetus, elämän virtaava luonne oli.
Elämän hauraus ja sattumanvaraisuus, jos siihen uskaltaa heittäytyä, on kauneinta, mitä on.
Kaunista mutta pelottavaa. Luottaa.
Luotathan?
Haluan olla silti hetken tylsä järkeilijä. Haluan muistuttaa myös omasta paikasta toimijana. Dynamiikan lakien mukaan jonkun on pakko olla aina toimija. Silloin on epäreilua jäädä aina vain passiiviseksi vastaanottajaksi, vaan ottaa myös oma vastuu asioista. Kaikki tarvitsee aina liikkeelle panevan voiman: sanan, teon, aloitteen.
Sen jälkeen ei vain tiedä, minne liike johdattaa. Miten joku vastaa, minne suuntaan virta muuttuu. Alkaako liike, vai käskeekö odottaa.
Se juttu kun on sopeutua siihen virtaan. Ei muuttaen, ei välttämättä riemusta kiljuen, mutta hyväksyen.
Toisin sanoen,
rakkaudella.
Ja se
on elämän juttu,
se juttu,
kaiken alla, kaikkeutta yhdistävänä helminauhana.
Viimeksi:
