keho on kaunein asusteesi
Nuoruusvuosina en harrastanut liikuntaa käytännössä ollenkaan. Löysin sen elämääni vasta kuntosalin muodossa joskus täysi-ikäisyyden kynnyksellä. Aluksi salilla käyminen oli mukavaa ja tavoitteellista, kunnes jossakin vaiheessa se muuttui pakkopullaksi. En osannut käydä siellä oikein, hallitsevalle luonteelleni tyypillisesti.
Kun sä luet netistä ohjeita, että treenejä tulisi jaksottaa ja pitää taukoviikkoja, mutta myös että kyykky on paras jalkaliike ja haluat isommat jalat niin kuin kaikki muutkin, hallitsevalla ihmiselle ensimmäinen tieto unohtuu täysin ja mieli rekisteröi vain jälkimmäisen: sitä miten olla paras. Ongelma ei olekaan päämäärätietoisuudessa tai yrittämisessä vaan jääräpäisyydessä ja jopa liiallisessa tahdonvoimassa. Niinpä ajoin itseni vuosien jälkeen lopulta tilanteeseen, jossa mussa asui krooninen stressi (varmasti myös muista syistä johtuen), enkä nauttinut liikunnasta enää ollenkaan. Kyse ei ollut siitä, että olisin treenannut liikaa (kävin 3-4 kertaa salilla enkä tehnyt ollenkaan aerobista), vaan treenasin väärin.
Vasta viime vuonna opin treenaamaan oikein. Se tuli siitä ymmärryksestä, että luovuin itseäni kohtaan asettamistani pakotteista ja sen sijaan aloin tavoitella liikkumista hyvän olon vuoksi. Vaikka se sitten tarkoittaisi vain kerran viikossa loitonnuslaitteessa jalkojen heiluttelua, ajattelin. Mutta pahaa oloa en halua enää tuntea, sellaista, etten näytä joltakin oikeanlaiselta. Päätin, että keksisin sellaisia liikuntamuotoja, jotka tuntuisivat mukavilta ja aloitin uinnin. Joka viikoittainen aamu-uinti mummujen kanssa olikin juuri sitä, mitä tarvitsin.
Entä tilanne nyt? Käyn juoksemassa kahdesta kolmeen kertaan viikossa ja lisäksi treenaan neljästi salilla. Ja tiedätkös: nautin joka ikisestä treenistä. Voisi sanoa, että odotan joka ikistä niitä. Ja pidän niitä taukoviikkoja, vähintään joka kuudes viikko, jonka jälkeen aloitan kaiken rauhallisesti alusta.
Tämän tarinan kerroin sulle siitä syystä, että en puhu ihmisenä, jonka liikuntasuhde olisi aina ollut helppo. Se ei kuitenkaan tarkoita sitäkään, etteikö tuo suhde olisi jotakin sellaista, minkä voisi oppia.
Oleellisinta oli, että syvimmät rakenteet elämässäni muuttuivat. Ja kyllä – juuri se mitä olet varmasti jo tylsistynyt kuulemaan: mun elämä on täynnä hidasta dopamiinia, jossa nopea tuntuu nykyään myrkyltä. Sekin on kääntynyt päälaelleen. Ja sen olen ennenkin sanonut: ennen kuin myrkystä pääsee eroon, on edes mahdotonta ymmärtää, mitä elämä ilman myrkkyä on.
Se, ettei sulla ole elämässä enää juurikaan nopeita dopamiinin lähteitä, vaan sä saat sun dopamiinin liikunnasta… voi jehna! Tuohon tunteeseen jää koukkuun ja sä odotat että pääset liikkumaan, sen sijaan, että se olisi pakkopullaa. Mikä sekään ei lopulta tarkoita edes totalitaarista kieltäytymistä vaan vain hallinnan ottamista omiin mielihyvä reseptoreihinsa. Oleellisin kysymys onkin, kuuluuko tuon nopean mielihyvän kuulua jokaiseen päivään – vai olisiko sen paikka ennemminkin satunnaisena luksuksena?
Taisin joskus kirjoittaa, että oppiminen on kerroksia. Ennen henkistä kasvua opin jotain fyysisestä hyvinvoinnista. Osa myös jäi mukaan, osa meni pieleen ja osa sai väistyä henkisen oppimisen tieltä. Nyt kun tuota polkua on taivallettu oiva tovi, näyttää olevan aika palata takaisin fyysisemmän hyvinvoinnin pariin. Lopulta niistä muodostuu yhteen kietoutunut kokonaisuus, sillä fyysinen hyvinvointi ei eroa henkisestä, vaan ne ruokkii toinen toisiaan, nivoutuvat tiukasti yhteen kuin liima, muodostaen eksponentiaalisen hyvän olon.
Kun mä puen vaatteita ylleni ja mietin, miten monituista tapaa sitä voikaan pukeutumiselle löytää, alan ajatella, että lopulta kaikkein tärkein asuste, minkä sä voit itsellesi hankkia,
on keho.
Enkä tarkoita Instagram bootyä, vaan liikunta tuo sun kehoon jäntevyyttä ja joustavuutta ja ryhtiä, se vaikuttaa siihen miten itsesi kannat. Ja ennen kaikkea: kun sun sisällä palaa loiste, loistaa se myös ulospäin. Olemmehan energiaa. Kun sisällä on hyvää ja itsevarmaa, vahvaa energiaa, sä loistat sitä myös ulospäin. Kyse on sun päästä, ei edes itse asiassa sun kehosta ja vielä vähemmän vaatteista. Ehkei sitä tarvitsekaan niin miettiä, mihin pukeutuu, ehkei vaatteiden tarvitsekaan pröystäillä, ei kerätä huomiota.
Sun energia vie tuon huomion.
Sun energia ansaitsee tuon huomion.
Loppujen lopuksi olemmehan energiaa ja tuota energiaa sä välität ulospäin, mitä olet sisällesi kerännyt.
Toiset hakevat tuon itsevarmuuden pärjäämällä erinomaisesti siinä muotissa, mikä julkiseksi on määrätty, olemalla tuo paremmin paremmin kuin muut, lopulta tosin ymmärtämättä, että tuota kilpailua ei voi voittaa, sillä aina voit löytää jonkun paremman, jonkun isopakaraisemman, jonkun pienemmällä vyötäröllä.
Mutta sellainen ulkoinen itsevarmuus ei voita koskaan sitä vahvuutta, mikä pystyy asumaan sun sisällä.
Mistä tuo energia siis rakentuu?
Siitä että pidät itsestäsi huolta ja teet elämässäsi joka päivä asioita, jotka tekee sut onnelliseksi.
