KOLME KAUNISTA – PUISTOKÄVELY, ALITAJUNTA, TOIVO
Oon miettinyt pitäisikö otsikon olla kolme kaunista hetkeä. Nuo hetket kun ovat niitä kauniita, joskin niistä voi joskus määrittää myös yhden konkreettisen asian, joskaan ei yhtä täydellisen, kuin itse hetken.
Niin tiedän. Niin kuin tämä hetki. Kävely puistoon. Istuminen penkille, ympäristöä katsellen. Kun on kaunis, mitä parhain syyssää. Lämmintä, tuuletonta, hapekasta ilmaa, puron solinaa ja aurinkokin ottaa osansa, alkaen tehden laskuaan, jolloin sen sävy muuttuu lämpimämmäksi, pehmeäksi. Ja mietin, miten en ennen ole löytänyt tätä samoilla tavoin, kävelyä vain istuakseen, aistiakseen. Tämä olkoon uusi harrastukseni.
Samalla pohdin, ajatteleeko kaikki nämä muut ihmiset samoin, vai onko ne siinä kiirekuplassaan, matkalla jonnekin.
Ettei itse asiassa näekään mitään vaikka näkeekin kaiken.
Olen todennut kauniiksi kehon ja mielen, mutta vielä yksi puuttuu, tai ehkä montakin mutta ainakin tämän viikolla oivalsin, se meissä tiedostamatta asuva prosessori, alitajunta.
Joka prosessoi koko ajan ääneti, hiljaa, kiireettä, kuitenkin pyytäessä, joko tiedostettuna tai itse tiedostamatta pyynnöstä, kuitenkin niin, ettei itse prosessi vaivaa päätä. Antaen vastauksen ollessaan valmis, ei yhtään aiemmin, ei vaikka ei itse olisi valmis tai vaikka olisi valmis, ei ymmärtäisi vastausta. Käsiteltyään ymmärtäen.
Kuinka käsittämätön koneisto tuo onkaan. Kuinka upea koneisto tuollainen onkaan. Ihan meissä itsessämme, piilossa, sille arvoa antamatta.
Kauneutta löysin myös toivosta.
Palanneesta toivosta. Kaikesta tästä olosta omaan elämään, itseensä, myös jo vähän siihen vanhaan, normaaliin.
Toivoon tulevaisuudesta.
Viimeksi:
KOHTAATKO ITSESI REHELLISESTI?
Lue myös:
KOLME KAUNISTA – HYGGE, NE MUUT, MIELI