kuin Roberts
Oon muuttunut niin paljon ja lisäillyt itseeni niin paljon uusia kerroksia, että välillä mietin, kuinka kauan aikaa onnistun ylläpitämään tätä kaikkea. Kaikki uusi kun ei ole vielä juurtunut, silleen samaan tapaan, kuin koko lapsuudesta asti kasvatettu selkäranka. Minä olen vasta reilut kaksi vuotta vanha.
Puhuin joskus näkemyksestäni siitä, kuinka energia lisääntyy mitä enemmän sen lähteitä on onnistunut luomaan, mutta mitä sitten, kun koneistosta menee jokin rikki ja rulla lähtee rullaamaan toiseen suuntaan? Tulee sokerikoukku, ruutukoukku, mikä tahansa koukku. Kun tulee joku hetki, että päätän luovuttaa elämälle, etten jaksakaan enää yrittää, etten valitsekaan enää itseäni. Sen huomaa hetkessä, kun rauhan tilalle saapuu kaaos ja kaaos kutsuu sekasorron turvallista syliä.
Pelkään.
Mitä jos joku päivä menetän itseni?
Kaiken tämän, minkä olen saanut itsestäni luotua, niin monen epävarmuuden pilven läpi taistelleena. En tiedä, olenko tarpeeksi vahva. Luulen, että jos tuuli puhaltaakin, vain henkäisee suuntaani, kaadun kumoon.
Henkäiseekö se jos rakastun toiseen ihmiseen?
Katson itseäni Julia Robertsina elokuvassa eat, pray, love. Sitä pelkoa, että jälleen rakastuttuaan itseensä ja elämään, rakkaus toiseen voisi viedä tuon kaiken. No spoilerina kerrottakoon, että valitsi hänkin lopulta rakkauden, minkä minäkin hypoteettisessa tilanteessa valitsisin.
Tätä ajattelen erityisesti, kun kaipaan tuttua ja turvaa pelon keskellä, jossa pelon vaihtaisi ihan mihin tahansa muuhun kuin siihen pimeään tiehen, jonka toista puolta ei näy. Tuntuu hyvin järkevältä, että sellaisessa tilanteessa toisen syli toisi lohtua ja kantaisi sumun läpi. Olen katkera, mulla yhtälö ei toimi näin. Jos joku yrittää auttaa, en läpäise testiä, en pääse toiselle puolelle koskaan, en ota edes ensimmäistä askelta. Silloin suurinta rakkautta on se joku, joka katsoo lempeästi, voi halata, mutta sitten päästää irti, antaa itse kohdata pelkonsa. Se on oman yksinäisyytensä kohtaamista. Eikä vain kohtaamista vaan myös hyväksymistä. Ainut rakkaus, joka kantaa pelon läpi.
Se on se Julia Roberts.
Pyörittelen edelleen hämmästellen päätäni, annan katseen hakeutua horisonttiin. Miten se voi olla niin, että ihmisen syvin kipu ja kaipuu on rakkaudettomuus, mutta ettei edes tuo rakkaudettomuus täytä sitä tyhjää sydäntä, jonka itseään rakastamaton ihminen itselleen luo.
Muistathan sen, aina.
Roberts.
Itsesi.
