kun ajatukset ja teot eivät kohtaa, et tunnista onnellisuutta
Kun kävelen läheiseen puistoon, ajattelen:
ota oppia vanhuksista.
Sen haluaisin kertoa, jollekulle ja kaikille.
Vanhukset ovat jo kulkeneet elämänsä läpi, heillä on se oppi, mitä minä ehkä vielä vasta opettelen. Heistä löytyy viisaus, joka on jo olemassa, joka on ollut aina olemassa. Täällä, tänään, tuo viisaus on: ei ole kiire minnekään. Istutaan tässä hetki ja käännetään katse kohti aurinkoa.
Ihmisinä emme kärsi tiedon puutteesta. Tietoa meillä on, liikaakin. Itse asiassa, kaikki tämä sama tieto on ollut olemassa jo tuhansia vuosia. Jo tuhansia vuosia sitten antiikin filosofit, Siddhartha Gautama sekä lukuisat muut tutut ja tuntemattomat pohtivat hyvää elämää, silti olemme edelleen tietämättömiä. Miksi? Koska ajatukset ja teot eivät kohtaa. Koska vertailu, nopea mielihyvä ja itsekkyys ovat edelleen osa ihmisyyttä. Näemme, muttemme kuule.
Kuten kirjassaan Onnellisen elämän salaisuus tutkijat Robert Waldinger ja Marc Schulz sanovat: ”ihmiset ovat hirveän huonoja tietämään, mikä on heille hyväksi.” Vaikka tieteelliset tutkimukset ovat toistuvasti ilmaisseet, että ihmiset tarvitsevat ravintoa, liikuntaa, merkityksellisyyttä ja toisiaan, silti mielenterveystalon mukaan 20% suomalaisista on yksinäisiä ja thl:n mukaan 1.2 miljoonaa ylipainoisia.
Waldinger ja Schulz kirjoittavat:
”Mutta 2000-luvun näyttöruutuja tulvillaan olevassa ympäristössä isoa ja kömpelöä pöllömieltämme kohdellaan kuin kolibria, ja se pyörähtelee tehottomasti asiasta toiseen. Kun sama jatkuu päivät pääksytysten, totumme olotilaan, joka on todellisuudessa luonnoton ja ahdistusta aiheuttava ja jossa mielen on vaikeaa saada ravintoa.”
Onnellisuus on ennen kaikkea subjektiivinen tunne. Amazonian viidakosa elävä metsästäjä on siis varmasti yhtä onnellinen (onnellisempi?) kuin päivittäin onnellisuuttaan pohtiva asfalttiviidakon vanki. Vaikka elämä onkin yksinkertaisempaa, mutta ehkä juuri siksi. Ei tarvitse verrata itseään siihen kiiltokuvaan, joka päivittyy joka hetki.
Normin taika, sen mallin määrittäminen mikä on ihailtavaa ja tavoiteltavaa, on rajoittuneen ihmisryhmän määrittämää ja haperoihin arvoihin perustuvaa sekä lähinnä ihmisen riittävyyden tunteeseen vetoavaa, että todellisuudessa oman identiteetin etsintä taitaa useammilta meistä jäädä välistä. Sen seurauksena sivuutamme henkilökohtaisen kasvun, sen kestävimmän merkityksellisyyden tunteen, jonka elämästä voi löytää ja joka kertoo meille tärkeimmät arvomme.
Sen sijaan haemme tyytyväisyyttä mielihyvästä: epäterveellisen ruoan tuoma mielihyvä voittaa terveellisen ja no, ruutu voittaa kaikki loput: liikunnan, merkityksellisyyden ja ihmisen siinä vieressä. Seuraamme mielihyvää, sitä korkeinta piikkiä, mitä kaikki meille todellisuudessa turhat ja merkityksettömät asiat tuovat. Sen pohjalta ajatukset ja teot eivät koskaan kohtaa.
Kirjan, ja siis sen yli 80 vuotisen kattavan seurantatutkimuksen lopputulema on: ihmissuhteet tekevät meidät kaikista onnellisimmiksi. Eikä ihmissuhteita voi pitää itsestäänselvyytenä, vaan se vaatii työtä siinä missä lihas vaatii liikuntaa. Ajatus rahasta pysyy kuitenkin houkuttelevana, sillä sen vaikutus ihmisiin näkyy konkreettisesti. Ihmissuhteisiin taas ei liity mitään käsinkosketeltavaa. Niiden arvo on ohimenevä ja hankalasti punnittava, siinä missä rahat voi laskea, saavutukset lisätä ansioluetteloon ja sosiaalisen median seuraajien määrä näkyy ruudulla.
Fun fact kirjasta – tai ehkei kuitenkaan: Isossa-Britanniassa on nimetty jopa yksinäisyysministeri käsittelemään suureksi noussutta kansanterveydellistä ongelmaa. Jotakin meidän täytyy siis tehdä väärin, kun aivan tavanomaisesta ihmisyyden muodosta on tullut niin järisyttävän vaikeaa ja merkityksetöntä.
Meistä on tullut sulkeutuneita,
niin kovin kovin sulkeutuneita,
ajattelen surumielisesti ja matkaan aamukahville torin rantaan.
Silmiini osuu ikkunan takaa iäkkäistä herrasmiehistä koostuva ryhmä, aamukahvilla hekin.
