minimalisti, joka rakastaa tavaroitaan
Kuinka paljon kaiken tämän näkeminen tuokaan mulle iloa,
mietin eräänä päivänä, katsellessani futon kotiani.
Samoin ajattelen maihareistani. Vyölaukusta. Ikävöin ausseissa ollessani jopa niin paljon villakangastakkia, että vaikka toukokuu lämpeni nopeaa, mun oli pakko vääntäytyä se yllä torille edes pari kertaa. Kaiken tämän lisäksi olen höpertynyt siinä määrin, että sain itseni kiinni puhumasta peikonlehdelle.
Tää ajatus yhdistyi mun päässäni siihen, kuinka aika moni minimalisti sanoo, ettei heillä oo tunnearvoa tavaroihin.
Tavara on vain tavara.
Siinä mielessä oon asiasta samaa mieltä, etten omista enää sellaisia tavaroita, joita pitäisi säilyttää vain vaaliakseen jotakin muistoa tai jos tavaralle ei ole sen kummempaa funktiota tai iloa tuottavaa elementtiä, en sellaista kotiini halua ja pystyn luopumaan siitä ongelmitta. En myöskään tarvitse matkoiltani mitään muistoksi, en, vaikka olen matkannut viisi kuukautta, enkä halua lahjoja, vaikka täyttäisin pyöreitä.
Mutta kun mä muutan, mä kohtelen futoneitani kuin vauvoja. Niiden kanssa on oltava tarkkana ja ne on käärittävä peitteisiin huolellisesti.
Tai kun mun kengät menee rikki ja seuraan huolestuneena lempihameeni nukkaantumista, tulen tietyllä tapaa surulliseksi. Mitä jos en onnistukaan löytämään vastaavaa tilalle?
Tilanne kun tällä hetkellä on se, että haluan juuri tämän kaiken, enkä vaihtaa, en liioin menettää, yhtikäs mitään.
En siis kai voi sanoa, että tavara on vain tavara. Mutta ei se tarkemmin ajateltuna kyllä oikeastaan haittaakaan mua yhtään.
Aika kiva fiilis tulla kotiin,
jota rakastat.
Tuntea joka päivä se tunne,
kun pukeudut lempivaatteisiin.
Kun silmä näkee vain rakkautta.
