minimalistista maksimalistiksi ja takaisin – sekä mitä opin ihmissuhteista
Pari edeltävää vuotta oli mulle vaikeita. Sitten ymmärsin, viime kesän jälkeen. Voitin erillisyyden tuskan, näin maailman kauniimpana kuin koskaan ennen.
Tein sovun tämän päivän deittailumaailman kanssa.
Tai en senkään kanssa, vaan itseni.
Ymmärsin sen, ettei se kuinka valmis joku on ihmissuhteisiin ja miten tämä valmius ja valmistumattomuus ilmenee, ole mitään henkilökohtaista mua vastaan. Se kertoo vain hänestä itsestään. Siitä syystä alun epävarmuutta on opittava sietämään, sitä ettet tiedä, mitään, on oltava luomatta odotuksia. Sitä tietämättömyyttä ei voi poistaa, vaikka mitä tekisit.
Samalla oon vähän kuitenkin sitäkin mieltä, että on siinä ehkä kyse siitäkin, ettei nuo ihmiset oikein tunne itseään. Kun ei tunne itseään, ei tiedä mitä haluaa. Tai en mä tiedä, mulle itselleni on vaan jollain tavalla niin päivän selvää, mitä haluan, jolloin mun ei myöskään tarvitse kokeilla ja tunnustella ja katsella, vaan tietää. Olen sitä vanhinta lajia, joka uskoo kaiken olevan selvää yhdestä katseesta. Tähän väliin pieni ituhippi mielipide: mä uskon meidän olevan energiaa ja tuo sun energia väreilee ympäriinsä, siispä se millä perustella minäkin kiinnostun jostakin toisesta johtuu siitä, ollaanko me samalla aaltopituudella. Näin uskon.
Ilmassa on vielä loppukesän tuntua, kun seuraan kuvajaistani ohilipuvista kaupan ikkunoista. Näen lysähtäneet hartiat, harmaantuneet kasvot ja ilottomat silmät. Kuulen hänen kertovan tarinaa: muistatko hänet, jonka vahvuus pari vuotta sitten oli vahvempi mitä koskaan, niin vahva, että häntä pyydettiin ensimmäistä kertaa kadulta kahville ja niin monta kertaa, että sekosit jo laskuissa? Oli hän Münchenin torilla, silmät kiinni kasvot kohti aurinkoa ja hänkin, joka vaikutti hitaalla kävelytyylillä keskellä harmaata arkea. Mutta sitten. Sitten aloit tehdä vain tätä. Tuijotella heijastustasi, tiedustella kuvajaiseltasi arvoasi.
Useimmiten vastaus kuului, että kun vain tuon ja tuon oikaisisit, olisit oikeasti viimein riittävä. Sisimmissäni tiesin hänen huijaavan kyllä, mutta uskominen toi hetken helpotusta. Kunnes ei enää tuonut. Vaikka kuinka tein mitä pyydettiin, ei riittävyys koskaan saapunut, vaan alkoi käymään juuri päin vastoin. Vihasin itseäni yhä enemmän. Yhä enemmän tuijotin muita kadulla, että tuostako se viimeinen palanen, joka mun eheydestä uupuu, kuinka upea hänkin on, enkä minä vain. Avaan kaappini ovet, enkä näe vaan tuplaantunutta vaatesaldoa, vaan myös kertomuksia siitä, kuinka sattui. Se herkistää, yhä uudelleen.
Lopulta ymmärrän, ettei ongelma ollut mikään yksittäinen hetki, joka mut muutti vaan kyse oli opista, jota en ollut vielä elämässäni oppinut. En ollut kohdannut todellista erillisyyttä, en todellista minääni, syvimmällä corellani. En ollut todellisuudessa vahva, vaan heikko. Menin rikki, helposti. Ei tarvinnut kuin sormenpäällä työntää kumoon.
Enkä pompannutkaan ylös. Jäin kierimään mutaan, haroin ilmaa, mutten löytänyt kättä johon tarttua. Ei pitänytkään tarttua, vaan vain ottaa jalat allensa ja nousta. Lopettaa räpiköinti. Sen tein, ymmärrettyäni: hain taas riittävyyttä muista, en itsestäni. Elin jossain muualla, enmissään, muiden silmissä, en omassa sydämessäni. Se oli se juttu. Kuin olisi valokatkaisimesta painanut, valot syttyi ja näin jälleen.
Joskus silloin kirjoitin päiväkirjaani näin:
Oon tuntenut elämässäni ihan tarpeeksi huonommuutta ja riittämättömyyttä. Niin järkyttävän paljon, etten pysty enää. Eritoten kun se kaikki on täysin turhaa ja merkityksetöntä!
Se on samaa kuin yrittäisi taistella sattumaa vastaan. Sillä siitähän kaikesta on kyse. Että tapaat sattumalta jonkun, joka näkee juuri sinut. Ei se tule aiemmin, kuinka paljon tahansa yrittäisi sitä maailmasta ulos puristaa. Tuota sattumaa odotellessa keskityn rakastamaan itseäni, olenhan täällä alun perinkin vain itseäni varten.
Eikä kukaan muu voi rakastaakaan mua yhtä täydellisesti, kuin minä itse.
Eikä kenenkään muun rakkaus voi mua lopullisesti kannatella, kuin omani.
Enkä minä voi tarjota kenellekään yhtä täydellistä rakkautta, jos en rakasta edes itseäni. Se on elämän suurin ja tärkein salaisuus. Se the point, mistä kaikki ja kaikkeus voi kasvaa.
Sillä rakkaus ei pakota, ei hallitse, vaan se antaa toisen olla sitä mitä on, siten kuin on, yrittämättä muuttaa tai kahlita tai vangita. Antaa tulla halutessaan, mutta myös lähteä halutessaan. Se on elämän luonne.
En enää paennut. En ostamiseen, en tekemisiin, en muihin ihmisiin. Piti vain jättäytyä siihen epämiellyttävään hiljaisuuteen, antaa itkun tulla, tuntua pahalta. Viettää aikaa ihan itsensä kanssa, yksin ja paikoillaan. Se hoivasi ja palautti jälleen ymmärryksen. Osa opeista vain tulee kärsimyksen kautta, jos niistä pitää kiinni, eikä ole oppinut asioiden virtaavaa luonnetta. Silloin sitä yrittää laittaa vastaan, takertua kiinni, kunnes ote lipeää. Luovuttaa. Ja ah, tää tunne on parasta, katkeran suloista. Luovuttaminen elämän voiman alla.
Mun mielestä itsensä satunnaisessa ulkoisessakaan päivittämisessä ei ole mitään väärää. Me ollaan kuitenkin ympäristömme tuote, osana sosiaalista kompleksia, jolloin on iso vaatimus pyytää taistelemaan täysin tuota kompleksia vastaan. Mutta on ymmärrettävä myös sen turhuus ja se hetki, milloin on mennyt liian pitkälle. Niin kuin minä. Siksi päätin tälle vuodelle aloittaa viiden vaatteen vuosi haasteen. Opettaakseni aivot pois tavasta, johon musta tuntuu että ne on taas pinttyneesti juuttuneet: vain näkemään virheitä itsessäni. So far so good, varovaisen optimistisesti loppuvuotta kohden.
Alkuun pääni vilisee edelleen, mutta jo nyt huomaan, että jotakin on muuttunut. Vilinä alkaakin hiljetä. Ei se täysin ole kadonnut, mutta on menettänyt otettaan.
Jolloin kun mä huomaan taas salilla vertailevani itseäni johonkin toiseen, muistuttelen itselleni erästä toista kirjoitusta, jonka jo lähes vuosi sitten kirjoitin tekstissä miten omia vajavaisuuksia rakastetaan:
Aina voi tulla vastaan se joku, joka istuu ryhdikkäästi, joka ei hutiloi ja sähellä ja aina ajattelee mitä tekee. Jonka housut ovat hienommat ja kasvot kauniimmat. Sellainen ihminen joka olisi niin helposti vietävissä ei ole valmis rakkauteen.
Sillä rakkaus on päätös.
Se on myös luottamista toisen päätökseen.
Ja sielujen tanssi, haluaa romantikko minussa välttämättä lisätä.
Nyt jatkan sitä lausein:
Niin kuin on päätös rakastaa jotakuta muuta, on päätös rakastaa itseään. Sellaisena kuin on, siten kuin on, siinä hetkessä kuin on.
Siksi juuri nyt, en vertaa ja jos huomaan vertaavani, käännän katseen omaan kuplivaan iloon sisälläni, sitä ruokin yhä uudestaan ja uudestaan, sillä se on vastaus kaikkeen. Silloin päätän myös olla välittämättä kenestäkään muusta, ohilipuvista ihmisistä.
Liekki väpättää. Asetan käteni sen ympärille, puhallan kevyesti. Annan happea, saadakseen voimaa, siten palaakseen kauniimmin.
Lue lisää:
asiat eivät tapahdu minua vastaan