Mitä Epikuros opetti kohtuullisuudesta jo ennen ajanlaskun alkua?
On aika hullua, että tuo kaikki tieto on jo olemassa, mutta emme silti kuule sitä.
Että se on sanottu jo tuhansia vuosia sitten, muttemme edellekään tunne sitä.
Ja oikeastaan kaiken suhteen, ei vain kohtuullisuuden. Mutta ehkä se onkin oikeastaan niin, että se oppi pitää itse elää ja tuntea, kasvaa siihen oppiin, oivaltaen, eikä voi vain olla jotakin mitä sanotaan. Ollen edelleen varsin vakuuttunut siitä, että samat ajattomat teemat toistuu vuosituhansista toisiin meille kaikille, muodostaen matkan, joka meidän jokaisen on mahdollisuus kulkea ja käsitellä – millä aikakaudella tahansa.
Minimalismi on ehkä nykypäivän vastine noiden aikojen kohtuullisuudelle. Sinällään tuntuu olevan ajatuksissa, että se olisi jokin suhteellisen uusi asia joka vastaisi vain tämän päivän kulutushulluuteen, mutta ehkä onkin niin, että tuo enemmän on asunut meissä aina, oli ne mittasuhteet millaisia hyvänsä. Noita asioita on siis käsitelty aina.
Kohtuullisuuden käsitteitä voidaan löytää monista uskonnoista ja filosofioista ympäri maailmaa, jotka ovat paljon vanhempia kuin me itse. Yksi tällainen puolestapuhuja oli antiikin kreikan filosofi Epikuros.
Epikuroksen mukaan hyvä elämä on onnellisuutta, joka ei tarkoita hetkellistä mielihyvää vaan hyvinvointia, joka syntyy oman elämänfilosofian toteuttamisesta. Siihen vaaditaan kahta asiaa: ruumiin tuskattomuutta ja mielen tyyneyttä.
Usein aiheutamme tuota tuskaa kuitenkin itse. Haluamme asioita, joita emme voi saada ja jotka eivät edistä hyvinvointiamme. Ajaudumme noidankehään, jossa mikään ei riitä. Käytännössä hän kannusti vaatimattomaan elämään, jossa yksinkertaiset nautinnot riittävät, silti täysin torjumatta ylellisyyksiä. Jos niitä on tarjolla, niistä saa nauttia, mutta yhtä lailla kuin nauttisi vaatimattomistakin. Tärkeintä on mielenrauha ja tietoisuus siitä, ettei elämästä puutu mitään.
Lopulta mielenrauha löytyy sisältä. Sen löytää, kun oppii erottamaan tarpeet ja halut toisistaan. Halu kun on loputon. Kun emme saa haluamaamme, turhaudumme ja vaikka saisimmekin, emme siltikään ole tyytyväisiä, sillä jo tuolloin haluammekin jotain aivan muuta. Vertaamme itseämme niihin, joilla on enemmän kuin meillä ja näin onni pysyy aina ulottumattomissa.
Ei sillä, ettei ihmisellä sen jälkeen olisi halua, vaan että sitä halua oppii rajoittamaan luonnolliseen ja tarpeelliseen. Kyse on tasapainosta nautintojen ja mielenrauhan välillä. Säätimestä, jota joutuu itse hallinnoimaan, sillä maailma puskee kyllä sitä nautintoa esille enemmän, kuin mielenrauhaa. Toisin sanoen, sen paikka on otettava itse.
Ja silloin, jos kykenee elämään kohtuullisesti, oikeudenmukaisesti, vaalien ystävyyssuhteita, ei voi Epikuroksen mukaan olla olematta onnellinen.
Ja juuri se kuulostaa täysin sellaisesta elämäntapafilosofialta jota mä haluan elämässäni toteuttaa: hyvyyttä, oikeudenmukaisuutta, vaalien yhteisöllisyyttä, samalla löytäen tyydytyksen kohtuullisuudesta, ajatuksesta,
eikä vain ajatuksista vaan toimista ajatuksien tähden,
että riittää,
silti sivuuttamatta nautintoa.
Nautintoa joka yleensä ottaen tulee niistä kaikkein yksinkertaisemmista ja perustavanlaatuisimmista asioista, kun ne uskaltaa nähdä – toisista ihmisistä, siitä hyvyydestä, myös oppimisesta, luovuudesta.
Tästä.
Epikuroksen opit poimittu Hyvän elämän opas: elämäntaidon helmiä eripuolilta maailmaa -kirjasta :)
Viimeksi:
Kolme kaunista – ihmemaa, koti, illallisella
Lue myös: