Mitä on hyvä elämä?
Mä oon pari päivää yrittänyt miettiä käsitettä hyvä elämä.
Ja se onkin jotenkin yllättävän vaikea.
Yllättävän vaikea puhuttaessa tunteesta. Tarkoittaako hyvä pelkkää hyvää? Jotenkin mun mielestä hyvä ei itsestään määritä itseään pelkäksi hyväksi, samalla tavoin kuin vaikkapa onnellisuus. Hyvä hyväksyy myös realismin, ja realismi taas pakottaa kohtaamaan elämän.
Jolloin on realismia, että ymmärtää, ettei pelkkä hyvä ole mahdollista.
Hamuamme maagista täydellisyyttä. Että paha oloa katoaisi tyystin, olisi vain hyvää. On silti totta, että siinä missä hyvää, on oltava myös huonoa. Ihan siitä yksinkertaisesta syystä, että tiedämme, mitä hyvä on. Sillä jos emme koskaan kohtaa huonoa, mistä edes tiedämme, mitä hyvä on?
Silloin tuo yksi luo pohjan hyvälle, vaikka olisikin paha, mutta kohdatessaan oikeasti hyvän, vasta tietääkin, mitä hyvä on. Tarvitaan siis asioiden molempia puolia. Eikä se mene edes niin, että se koettaisiin kerran (paitsi joidenkin asioiden kohdalla), mutta joskus tarvitaan esimerkiksi ihan arjessa myös niitä huonoja päiviä, syyttäkin, jotta voi taas nähdä maailman upeuden. Pelkkää upeutta ei voi vain kestää päivästä toiseen, se on tasapainon laki.
Ehkä hyvän elämän voisi siis vain yleismalkaisesti määrittää: hyvä elämä tuntuu päällisin puolin hyvältä. Kun tuntuu hyvältä, puhutaan siis mielihyvästä. Mielihyvä on aivokemiaa.
Mutta samalla kun aletaan puhua mielihyvästä, aletaan puhua myös valheesta.
Pelkkä mielihyvä kun ei ole hyvää. Silloin pelkkää mielihyvääkään ei voida yhdistää ainoana mittarina hyvään elämään. Juuri nyt elämämme on täynnä nopeaa mielihyvää, jota voi saavuttaa nappia painamalla, korttia vilauttamalla tai suuhun napostelemalla.
Lopulta aika pitkälle tunteemme hyvästä elämästä määräytyy sen ympäristön mukaan, missä elämme.
Mitä on hyvä elämä ihmisestä, joka elää keskellä ei mitään Grönlannissa tai Amazonian sademetsässä alkukantaisessa heimossa, ilman tietoisuutta tästä elämästä, missä nyt elämme?
Onko hyvä elämä heille sama asia?
Hyvää elämää ei siis voikaan määrittää kovinkaan yleismaallisesti.
Hyvä elämä näkyy ehkä siitä, miten kukin elämäänsä elää, jokainen kun haluaa elää hyvin, eikö niin? Kuka haluaisi pahaa?
Sinällään tästäkin löytyy oikeastaan ristiriita. Monet meistä ei elä niin kuin haluaisi, vaan haaveilemme jostakin muusta, yrittäen kestää huomiseen. Tehden paljon asioita, joista mikään ei lopulta niin tyydytäkään, ollen sen ympäristön määräämää.
Mietin tätä ja katselen puiston penkillä kaupunki suunnistuksessa kilpailevia ihmisiä ja elämän hullunkurisuutta.
Mikä saa ihmisen juoksemaan paikasta toiseen leiman perässä?
Mikä saa ihmisen juoksemaan aamu seitsemältä töihin ja neljäksi takaisin, jumppaamaan mahamakkaroita ja sen jälkeen taas nukkumaan jotta voisi aamulla aloittaa kaiken alusta?
Mikä saa ihmisen ylipäätänsä tekemään yhtään mitään?
Tarkoitus.
Tunne tarkoituksesta.
Ja se että sulla on tunne tarkoituksesta, tekee sun elämästä hyvän.
Ja se, että sä mahdollisimman vapaasti pystyt toteuttamaan tuota tarkoitusta ja itseäsi, tekee sun elämästä hyvän. Että toimit mahdollisimman vähän itseäsi vastaan.
Siinä samassa, jotenkin tää maailman havainnoiminen saa mut kuitenkin taas surulliseksi.
Ollaanko me oikeasti niin simpansseja, ettei meitä ohjaa elämässä mikään muu kuin merkityksellisyys ja oman arvon tunne ja mielihyvä? Siis pohjimmiltaan vain se mielihyvä, mitä noista ensinnä mainituistakin saa?
Eikö mikään muu?
Ei mikään korkeampi ulottuvuus?
Sellainen jokin taianomainen juttu?
Ja jotenkin musta tuntuu, että kun kaikki on niin valtavaa teatteria, syitä ja seurauksia, ei vain että minä itse vaan me kaikki yhdessä ja teistä muista johtuen, eikä mikään ole puhdasta,
miten voi edes tietää mitä hyvä elämä on?
Kun sä et edes alun alkaenkaan sää itse tutkia sitä hyvää elämää, vaan sen pohja on jo määritelty valmiiksi.
Että valitset siitä pohjalta tykkäätkö lukea kirjoja vai käydä puntilla, olla lääkäri vai palomies.
Ettei se pohja kai edes voi jotenkin määriytyä ilman ympäristöään.
Että se mistä sä alun alkaen edes tykkäät määräytyy itse asiassa aika paljon siitä ympäristöstä, missä olet sattunut kasvamaan, minkälaiset haavat sulle on lapsuudessa muodostunut, millaiset ihmiset olleet ympärillä.
Yritän jutella mielessäni prahalaiselle. Mitähän prahalainen vastaisi, jos kysyisin häneltä hyvästä elämästä?
Minä kai lopulta sanoisin, että hyvä elämä tuntuu päällisin puolin hyvältä. Keveältä. Ettei mikään paina harteita, lyttää maahan, paina askelia. Että tuntuu keveältä matkata paikasta toiseen. Että tuntee sitä merkitystä tehdessään asioita joita tekee. Että tuntee merkitystä kulkea jonnekin suuntaan, herätä seuraavaan aamuun.
Mutta.
Jotta tää ei ois pelkkää ympäripyöreää ja päätöntä pohdintaa, ehkä asiaa voisi tarkastella myös toisella kysymyksellä tai oikeastaan ehkä kuitenkin ainoalla oikealla kysymyksellä, sillä lopulta kysymys hyvästä elämästä ei voi olla muuta kuin subjektiivinen:
elänkö minä hyvää elämää?
Mun mielestä mä elän hyvää elämää.
Mä tunnen eläväni hyvää elämää istuessani viinilasillisella ja kirjoittaessani tätä tekstiä.
Mulle oivaltaminen ja itsensä kehittäminen on se suurin syy, miksi tunnen järkeä olla olemassa. Että mä kehityn ja että kehityn paremmaksi ihmiseksi (ja vissiin tuo sana viinilasi saa mut tuntemaan itseni paremmaksi). Toteutan sitä omaa tarkoitustani, kasvuani.
Tunnen tuon tunteen myös istuessani siellä viinilasillisella jonkun toisen kanssa ja katsoessani häntä silmiin ja keskustellessani elämästä. Mulla on yhteys johonkin toiseen ja hän on mulle tärkeä ja mä tunnen olevani hänelle tärkeä.
Tunnen sen myös istuessani yksin omilla futoneillani kotonani, katsellen ulos ikkunasta, sillä silloin mä tunnen olevani erillinen ihmisolento, jolla on kaikki vahvuus ja mahdollisuudet maailmassa. Sillä ollakseen vapaa toteuttamaan itseään haluamallaan tavalla, ei tarvita edes hirvittävää määrää maallista mammonaa, enkä mä tarvitse ketään muuta ollakseni onnellinen itsenäni. Minä riitän.
Kun alan miettimään kaikkia asioita, miksi mun elämä on hyvää, pohjautuu tuo hyvän olon tunne aika pitkälti siihen verrokkiin, miten joskus elin. Että musta tuntuu 100% paremmalta verrattuna siihen, miltä mun elämä joskus näytti. Silloin sanoittaisin hyvän elämäni reseptiksi:
mitä vähempään ja olennaisempaan keskityn,
mitä hitaammin ja läsnäolevammin elän,
mitä vapaampi olen päättämään asioista,
mitä enemmän kuuntelen intuitioani ja elän sen mukaan,
mitä enemmän toteutan unelmiani,
mitä enemmän toteutan hyvyyttä,
mitä vahvemmaksi yksilöksi olen kasvanut,
mitä aidompaa yhteisöllisyyttä tunnen ympärilläni,
mitä enemmän toteutan itseäni,
mitä enemmän kasvan ja kehityn,
sitä onnellisempi olen.
Ja niin.
Siksi yritän elää niin.
