Olen lomalla.

Itse maksetulla vapaalla.

Enkä tahdo malttaa nukkua, kun tekstiä vaan purkautuu jostain sisimmästä. Viimeisenä illalla ja ensimmäisenä aamulla.

Sitä tunnetta rakastan.

Että pää leijuu pilvissä ja elämä on niin kepeää, että voisi lentää. Lentääkin voisi, ihan minne tahansa. Kaikki maailmassa jos tuntuu mahdolliselta.

Se tunne kuitenkin katoaa, kun arki painaa päälle. Siivet katkaistaan ja lintu laitetaan takaisin häkkiin.

Mutta mitä merkitystä sillä kaikella on, voisit kysyä. (Et saa siitä rahaa joten ei sillä silloin mitään merkitystä ole, voisi joku kapitalisti lisätä.) Eihän elämän sellaista kuulu olla, vaan puurtamista ja ahkeroimista ja rahan luomista. Sitä tavallista elämää.

Sillä on merkitystä sillä tavalla, että vaikka itse työ onkin ihan mukavaa, se sellaisenaan ei tuo mulle merkitystä, siinä missä aamuhaahuilu, auringonlaskut, kahviloissa istuminen ja sitä myötä oivaltaminen ja kirjoittaminen tai siis sekä että. Se tunne on parasta mitä on. Oikeastaan niiden tasapaino, se hienojakoisuus, jossa rutiininomaiseen tylsyyteen sekoittuu vapaata luovuutta.

On sellaisiakin ammatteja tietysti, jossa voi luoda uutta, muttei kaikille. Uskaltaako sanoa ettei edes suurimmalle osalle? (Vai olenko taas sumentunut normin käsitteen koskemaan vain itseäni?)

Työmme on hyvin mekaanista suorittamista, jossa uuden oppimiselle tai luomiselle ei ole juuri mahdollisuutta. Sen sijaan teet valmiiksi määrättyjä asioita valmiiksi määrätyllä tavalla valmiiksi määrättyyn aikaan. Jos taas palataan esimerkiksi Maslown tarve hierarkiaan, ihmisyyden ylin tarve, kun kaikki muut tasot on hoidettu, on itsensä toteuttamisen tarve. Se tarve, jossa luot ja opit uutta. Kehityt.

Siihen sä tarvitset energiaa, sellaista vapaata energiaa, minkä työssäolo ja sen päälle omasta hyvinvoinnista esimerkiksi liikunnan ja ruoan ja sosiaalisten suhteiden muodossa huolehtiminen sulta vie (ne maslown tarpeet mitkä on toteutettava ennen ylintä itsensätoteuttamisen tasoa). Mutta sellaisen ihmisen, joka näistä tarpeista huolehtii jo enemmän kuin tarpeeksi, tarvitsee myös päästä luomaan uutta, olemaan luova, siten kehittyä. Sitä voitaisiin kutsua jopa perus tarpeeksi sillä tarve se on ollut siitä asti, kun otimme jalat alle, sytytimme tulen ja oivalsimme tietoisuutemme. Jotta toteuttaisit ihmisyyden syvintä olemusta, tuntisit itsesi merkitykselliseksi ja onnelliseksi etkä mekaaniseksi rattaiston suorittajaksi.

Omalla kohdallani oon onnekseni uskaltanut ja pystynyt vaikuttamaan tähän itse. Tietysti pelkään, että joku päivä pomo sanoo mulle, ettei se ole enää mahdollista. Menettämälleni rahalle mulle ei ole mitään väliä, mutta ei ole olemassa mitään sellaista lakia, joka turvaisi mulle tällaisen omavalintaisen oikeuden vaan viimekädessä se, mitä työ tarvii, ohittaa minun henkilökohtaisen tarpeeni. Tänä vuonna oon tähän mennessä pitänyt kolme ylimääräistä vapaaviikkoa sekä tehnyt 4 – 5 kuukautta 80% työaikaa.

Työstä vapautuneen ajan käytän itseni kehittämiseen. Jotta tuntisin, että elämässä on jotain järkeä. Että elämä olisi hyvää, sellaista, jota tuntuu hyvältä elää. Ja jota jaksaa elää. Se on elämistä kaikilla maslown hierarkian tasoilla. Silloin myös tunnet suurinta merkityksellisyyden tunnetta, mitä ihminen voi tuntea.

Luin joskus keskusteluja neljän päivän työviikosta, jossa törmäsin kelpoon kyseenalaistamisväitteeseen siitä, että riittäisikö se neljäkään lopulta. Onko tässäkin asiassa se vähän vähemmän loputon suo tarvottavaksi? Kun nyt jotakin pitää aina vaan parantaa.

Onhan se osin tottakin. Tuskin tulee koskaan olemaan maailmankaikkeudessa sellaista päivää, että ihminen oppisi täysin olemaan tyytyväinen siihen, missä ja miten on. Tarkoittaako se kuitenkaan sitäkään, että vallitsevaa tilannetta tulisi sitten sietää hampaat irvessä, vain koska tietää, että seuraava tavoite tulee kuitenkin kohta perässä – ehkä siten saavuttaen lopulta jopa sen 15 tuntisen työviikon, minkä taloustieteilijä John Maynard Keynes ennusti vuonna 1930. Ennuste on toteutunut sikäli, että sen mukaiset tuottavuusrajat on jo saavutettu. Mutta sitä hän ei voinut tietää, että pitäisimme edelleen rahan haalimista itseistarkoituksena (suosittelen lukemaan tilastokeskuksen linkin artikkelin.)

Eikö muuttuminen ole osa ihmisyyttä? Muuttumista kohti parempaa ihmisyyttä. Kasvamista ja kehittymistä, koko ihmisiän ajan.

Mitä siis 15 tuntisen työviikon jälkeen tulee?

Mene ja tiedä. Jotain uutta kuitenkin, joka vie meitä ihmiskuntana eteenpäin.

Tuskin hän, joka päätti alkaa hakata kiveä kiveä vasten 1.6miljoona vuotta sitten ajatteli, että lopputuloksena olisi maailma, jossa elämme nyt.

Lue lisää:

kuin satunnainen rakastaja

tänään en muuttaisi mitään

raha katoaa, jos et käytä sitä johonkin, millä on merkitystä

Blogit.fi

Instagram

Onnellisuus merkitsee tämän päivän ihmiselle samaa kuin pitää hauskaa. Ja hauskuuden lähteiksi kelpaa kaikki minkä ihminen voi hankkia, ottaa vastaan ja kuluttaa: tavarat, näköalat, ruoat, juomat, tupakka, vieraat, esitelmät, kirjat, elokuvat – kaikki kulutetaan, kaikkea ahmitaan. Maailma on meidän suunnattoman ruokahalumme suunnaton kohde.

Erich Fromm: rakkauden vaikea taito

*

Paras tietämäni hyvinvointi vinkki on, ettei useinkaan kannata kuunnella itseään.

Hyvinkin usein kun emme osaa kuunnella itseämme.

Hyvinkin usein aamuisin mun pää kertoo mulle, että nyt ei jaksais lähteä yhtään mihinkään. Siltikin nousen ylös, lähden joko avantoon tai pienelle puistokierrokselle ennen aamupalaa, vasta sen jälkeen maailma näyttää taas järkevälle. Joskus olen antanut äänelle mahdollisuuden – jään petiin loikoilemaan, yritän vielä nukkua, saatan selata puhelinta – ja sen jälkeen olo on entistä kehnompi, jota on hankalaa kääntää enää muuksi.

Usein tuota oloa tekee mieli lääkitä myös karkeilla. Ja vaikka mun mielestä onkin ok syödä silloin tällöin niitä, olen todennut kerta toisensa jälkeen, että sen jälkeen olo on todellisuudessa entistä kehnompi. Kyse on houkutuksen tavoittamisesta tuotettu tyydytys, jonka jälkeen odottaa mahalasku – krapula. Nopeasta mielihyvästä seuraa aina krapula. Vaikka syöt tänään karkkia, katsot tänään sarjoja, mutta huomenna et, se vaikuttaa oloosi myös huomenna. Siksi kannattaa valita tarkoin, milloin sille antaa aikansa – ja kuinka usein.

Tai jos en ole kirjoittanut muutamaan viikkoon ja nyt oikeasti haluaisin saada jo kirjoitetuksi (koska sen avulla oivallan ja opin ja tunnen merkitystä), mutta just tänään ois sellainen olo, että haluaisin oikeasti mieluummin kattoa sarjaa – minähän ansaitsen sen, vaikken pitkään aikaan olekaan kirjoittanut, mutta juuri edeltävänä viikonloppuna patikoin päähiessä parikymmentä kilometriä ja nyt pitäis vaan ”saada olla”. Jos päätän katsoa, en varmasti kirjoita koko loppupäivänä mitään, todennäköisesti en seuraavanakaan päivänä, sillä mun aivot lähtee ihan väärälle taajuudelle. Jos taas otan houkutuksesta huolimatta kirjan käteen, käyn myöhemmin avannossa ja annan ajan kulua ihan rauhallisesti, illalla teksti alkaa tulla itsekseen (ja yöllä, heh.)

Siispä aivot sanoo: ”äh, ei jaksaisi tuota, kun tuo helpompi ja nautinnollisempikin vaihtoehto olisi valittavissa”, ja niin se jää odottamaan houkutuksen tavoittamisesta tuotua tyydytystä – joka myös tuo mukanaan jyrkemmän mielialan laskun, kun mielihyvän lähteestä lopulta luopuu ja sen määrä siis romahtaa. On huomattava ero, millaisista lähteistä sä mielihyvää arkeesi kerrytät.

Kaiken kirjoittamani jälkeen, nähdäänköhän mut suorittajana? Ajattelen kesken erään aamukävelyn. Sen aamun, kun teksti alkaa purkautua, ja löntystellen kirjoittelen tätä kaikkea.

Ehkä niin, mutta toisaalta voidaan kysyä, kuuluuko ihmisen tyydyttäkään aistejaan pelkällä helpolla ja nopealla mielihyvällä, mitä asfalttiviidakko tarjoaa? On ymmärrettävää, että elämä on tavalla tai toisella aina hiukan epätyydyttävää, on vain valittava oma tapansa, miten siihen merkitystä hakee.

Lopulta kyse onkin oikeastaan tavasta, mistä hakee rentoutumista ja palautumista. Usein luulemme, että passiivinen oleminen rentouttaa eniten, mutta viimekädessä se, mikä palauttaa, on sellaisten asioiden tekeminen, josta tunnet itsesi merkitykselliseksi. Ja kaikkien meidän on mahdollista toteuttaa itseään. Mitä siihen tänä  päivänä erinäisten neuvojen, tunteiden, ajatusten, vaihtoehtojen ja määräysten ristiriidassa tarvitaan, on itsensä johtamisen taito. Sellainen ihminen, joka sen taitaa, on tämän päivän menestyjä.

Menestyjää ei määritelläkään enää sen mukaan, kenellä on eniten euroja tilillä. Menestyjä on se, joka onnistuu olemaan oma itsensä tässä maailmassa, joka huutaa, määrää ja houkuttelee. Saldo kun ei kerro mitään siitä, kuinka onnellinen ihminen on. Ja se joka on onnellinen jokaisessa päivässä, on menestyjä. Mainittakoon sen verran, että onnellisuutta ei tietystikään pidä sekoittaa siihen, että jokainen päivä olisi pilvilinnojen päällä kävelyä, vaan välillä myös mutavellissä raahautumista.

Itsensä johtamista tarvitaan, sillä ihminen ei ole viisas. Ihminen on käytännössä tunteiden ohjailtavissa. Tunteet taas eivät aina ole hyvä mittari asioiden valitsemiseen. Ensinnäkään tunne ei välttämättä ole alun alkaenkaan totta (kuten pelko ja riittämättömyys) tai mielihyvä, josta ihminen ei osaa tehdä eroa niiden lähteiden välillä, mutta joilla kuitenkin on merkittävin merkitys kaikkeen. Ne ovat myös keino paeta elämän perimmäisiä ja ihmisyyden kipeitä kysymyksiä.

Kaikki opit mitä ihmisenä olemiseen kuuluu, eivät ole mukavia. Ne voidaan siis kieltää itseltään ja paeta erinäisin keinoin. Erillisyys on varmasti yksi noista. On pelottavaa ymmärtää, että täällä eletään oikeasti ihan yksin, eikä lopulta tällä pallolla voi turvautua kehenkään muuhun kuin itseen. Kuten Erich Fromm kirjoittaa: ”Jos minä olen liittynyt johonkin toiseen ihmiseen, koska en kykene seisomaan elämässä omilla jaloillani, tämä toinen ihminen voi ehkä olla eräänlainen hengenpelastajani, mutta mistään rakkaudesta ei silloin ole kysymys.”

Ennen kaikkea itsensä johtaminen  onkin itseään varten – ei saadakseen kiitosta tai ihailua muilta. Itsensä johtamisen taitava kun on käynyt läpi sen kipeimmän asian mitä ihmisyyteen kuuluu – oman erillisyytensä. Itsensä.

Taitoa testataankin vasta siinä vaiheessa, kun poistutaan mukavuusalueelta. Kyse on uuden opettelusta, joka ei ole helppoa. Mutta ei kävelemäänkään ollut helppoa oppia. Itsehän sitä ei tietystikään enää muista. Taito vaatiikin kurinalaisuutta, keskittymistä ja kärsivällisyyttä. Taitoja, jotka nopeassa ja helpossa maailmassa ovat muuttuneet vieraiksi, jopa sellaiseksi, joiden ei ajatella kuuluvan ihmisyyteen. Kurinalaisuutta, elämähän kuuluis olla leppoista ja mukavaa? Niin no, sehän on miten itse oman elämänsä kokee.

Epätyydyttävää se on silti, otat sen vastaan miten tahansa. Se onkin vastaus elämän olennaisimpaan peruskysymykseen: miksi olen – miksi olet – olemassa eli toisin sanoen minkälaisen valinnan teet?

Mitä jos kurinalaisuus,  keskittyminen ja kärsivällisyys ovatkin meille vieraiksi muuttuneita hyveitä? Ominaisuuksia, piirteitä ihmisyydessä, ihan normaaleja säätimiä?

Korjataanpa hieman siis alkua:

Itseään kannattaa kuunnella, mutta itsensä kuunteleminen on taito, mikä pitää opetella. Jossa onkin oikeastaan paradoksi: lopulta itsensä johtaminen on itsensä kuuntelua. Kun sen on oppinut.

Itsensä kuuntelu kertoo kaiken mitä tarvitset. Sitä ei kerro naapuri, ystävä, eikä kukaan somessa: heiltä voit vain kuulla, millä tavoin he ovat kuunnelleet itseään ja mitä oppineet.

Lue lisää:

tänään en muuttaisi mitään

elämä ei ole pelkästään itsensä kehittämistä

kun ajatukset ja teot eivät kohtaa, et tunnista onnellisuutta

Blogit.fi

Instagram