kuin satunnainen rakastaja

Viime aikoina,

elämässä on mennyt kaikki hyvin.

Ei ole ollut mitään hätää,

oon ollut tasapainossa ja nauttinut jokaisesta päivästä.

Kesä alkoi vapusta, ja jo ennen toukokuun loppua nenänpää on niin ruskea, ettei kesäauringolle sitä paljoa tarvitse näytellä. Hyvä vaan, en nauti paahteesta ja hakeudun mielelläni loppukesän varjoon.

Ihan yleisesti ajatellen omaan elämääni ei kuulu se, että antaisin sään määrittää elämääni. Eivät kasvoni tästä viime viikkoisesta helteestä ruskeaksi ole muuttuneet, vaan kaikista niistä pannukakuista torilla, joita mahaani olen ahdannut keväästä alkaen, fleeceen hautautuneena.

Mä oon päivittäin vaan ihan järjettömän kiitollinen suomen upeasta ilmastosta. Viime talvena löydettyäni avantouinnin, sanoisin henkeäsalpaavan kauniista ja erityisestä. On hyvin ainutlaatuista saada elää näin arktisessa paikassa, jossa luonnon muuttuminen tukee myös itsensä muuttumista. En jättäisi yhtäkään vaihetta välistä, en edes pimeitä syyssateita. Kaikki hetket, kaikki vaiheet, ovat äärimmäisen rakkaita, enkä nostaisi yhtäkään toisensa yläpuolelle. En ensimmäistä keväistä aurinkoa, en ensimmäistä terassijuomaa, en loppukesän auringonlaskua, en ruskaa, en -27 pakkasessa höyryävää joenvartta. Vuoteen mahtuu aika monta ensimmäistä. Ensirakkautta. Niitä, jotka kutittaa mahanpohjassa.

Voisinpa mä aloittaa aamut aina näin.

Vielä keväisessä ja kylmässä aamussa, joskus kahdeksan aikaan, katselen tyhjyyttä, rakennuksiin hakeutuvaa auringon kajoa.

Mutta toisaalta jos niin todella olisi, kävisikö sille vähän sama kuin väljähtäneelle parisuhteelle?

Nautitaan siis tästä, vapaapäivä numero neljän aamusta, jossa vain herään, tulen kahvilaan läpi unisen kaupungin, istun ja kirjoitan. Ja rakastan.

Edelleen.

Katselen omaa romanttista kuplaani ja mietin mitä muut tuumaisivat jos tietäisivät, että täällä minä olen ihan vain vapaaehtoisesti sanoittamassa, tehden omia juttujani, sydämestä, en saadakseni mitään. Elän kuin mikäkin taiteilija, jonka harhan rikkoo arki sairaiden ihmisten parissa. Lopulta olen sitä mieltä, että kaikki on niin kuin kuuluukin. Kaikki on niin kuin kuluukin, haluan rakastaa tämän ainutlaatuisuutta ja hetkellisyyttä, kuin salaista rakastajaa. Rakastajakin näyttäisi kovin tavalliselta verkkarit jalassa joka ilta kotisohvalta käsin.

Jolloin vaikka mä hetken ajattelen, että oisko kivaa olla ei vain elämäntapataiteilija vaan ihan oikeasti ihminen, joka vaikkapa tienaisi rahaa kirjoittavana journalistina, en mä oikeastaan halua sitä. Koska kaikkeen tottuu. Kaikkeen turtuu. Jos mä kirjoittaisin joka päivä työkseni, ei kirjoittaminen enää saisi ympärilleen kultareunuksia. Samoin jos näkisin joka päivä auringonlaskun tai -27 asteessa höyryävän veden. Kauneudelle sokeutuu, mille sokeutuu, sen unohtaa.

Elämä voi olla täynnä rakastajia. Jotka kaikki tuovat iloa kuin satunnainen rakastaja. Se tuo enemmän iloa rakastajana kuin tavallisena rakkaana, koska ihminen tottuu ja turtuu ja automatisoituu. Automatisoituminen ei tarvitse tunteita, ei ajatuksia, siksi mikään ei tunnu miltään, siksi automatisoituminen on mekaanista siirtymistä tehtävästä toiseen. Siksi on osattava olla omimatta, omistamatta rakastaan.

Sitäkin, mikä tuntuu oikealta kaiken väärän keskellä.

Blogit.fi

Instagram

Hyvinvointi Mieli

kun ajatukset ja teot eivät kohtaa, et tunnista onnellisuutta

Kun kävelen läheiseen puistoon, ajattelen:

ota oppia vanhuksista.

Sen haluaisin kertoa, jollekulle ja kaikille.

Vanhukset ovat jo kulkeneet elämänsä läpi, heillä on se oppi, mitä minä ehkä vielä vasta opettelen. Heistä löytyy viisaus, joka on jo olemassa, joka on ollut aina olemassa. Täällä, tänään, tuo viisaus on: ei ole kiire minnekään. Istutaan tässä hetki ja käännetään katse kohti aurinkoa.

Ihmisinä emme kärsi tiedon puutteesta. Tietoa meillä on, liikaakin. Itse asiassa, kaikki tämä sama tieto on ollut olemassa jo tuhansia vuosia. Jo tuhansia vuosia sitten antiikin filosofit, Siddhartha Gautama sekä lukuisat muut tutut ja tuntemattomat pohtivat hyvää elämää, silti olemme edelleen tietämättömiä. Miksi? Koska ajatukset ja teot eivät kohtaa. Koska vertailu, nopea mielihyvä ja itsekkyys ovat edelleen osa ihmisyyttä. Näemme, muttemme kuule.

Kuten kirjassaan Onnellisen elämän salaisuus tutkijat Robert Waldinger ja Marc Schulz sanovat: ”ihmiset ovat hirveän huonoja tietämään, mikä on heille hyväksi.” Vaikka tieteelliset tutkimukset ovat toistuvasti ilmaisseet, että ihmiset tarvitsevat ravintoa, liikuntaa, merkityksellisyyttä ja toisiaan, silti mielenterveystalon mukaan 20% suomalaisista on yksinäisiä ja thl:n mukaan 1.2 miljoonaa ylipainoisia.

Waldinger ja Schulz kirjoittavat:

”Mutta 2000-luvun näyttöruutuja tulvillaan olevassa ympäristössä isoa ja kömpelöä pöllömieltämme kohdellaan kuin kolibria, ja se pyörähtelee tehottomasti asiasta toiseen. Kun sama jatkuu päivät pääksytysten, totumme olotilaan, joka on todellisuudessa luonnoton ja ahdistusta aiheuttava ja jossa mielen on vaikeaa saada ravintoa.”

Onnellisuus on ennen kaikkea subjektiivinen tunne. Amazonian viidakosa elävä metsästäjä on siis varmasti yhtä onnellinen (onnellisempi?) kuin päivittäin onnellisuuttaan pohtiva asfalttiviidakon vanki. Vaikka elämä onkin yksinkertaisempaa, mutta ehkä juuri siksi. Ei tarvitse verrata itseään siihen kiiltokuvaan, joka päivittyy joka hetki.

Normin taika, sen mallin määrittäminen mikä on ihailtavaa ja tavoiteltavaa, on rajoittuneen ihmisryhmän määrittämää ja haperoihin arvoihin perustuvaa sekä lähinnä ihmisen riittävyyden tunteeseen vetoavaa, että todellisuudessa oman identiteetin etsintä taitaa useammilta meistä jäädä välistä. Sen seurauksena sivuutamme henkilökohtaisen kasvun, sen kestävimmän merkityksellisyyden tunteen, jonka elämästä voi löytää ja joka kertoo meille tärkeimmät arvomme.

Sen sijaan haemme tyytyväisyyttä mielihyvästä: epäterveellisen ruoan tuoma mielihyvä voittaa terveellisen ja no, ruutu voittaa kaikki loput: liikunnan, merkityksellisyyden ja ihmisen siinä vieressä. Seuraamme mielihyvää, sitä korkeinta piikkiä, mitä kaikki meille todellisuudessa turhat ja merkityksettömät asiat tuovat. Sen pohjalta ajatukset ja teot eivät koskaan kohtaa.

Kirjan, ja siis sen yli 80 vuotisen kattavan seurantatutkimuksen lopputulema on: ihmissuhteet tekevät meidät kaikista onnellisimmiksi. Eikä ihmissuhteita voi pitää itsestäänselvyytenä, vaan se vaatii työtä siinä missä lihas vaatii liikuntaa. Ajatus rahasta pysyy kuitenkin houkuttelevana, sillä sen vaikutus ihmisiin näkyy konkreettisesti. Ihmissuhteisiin taas ei liity mitään käsinkosketeltavaa. Niiden arvo on ohimenevä ja hankalasti punnittava, siinä missä rahat voi laskea, saavutukset lisätä ansioluetteloon ja sosiaalisen median seuraajien määrä näkyy ruudulla.

Fun fact kirjasta – tai ehkei kuitenkaan: Isossa-Britanniassa on nimetty jopa yksinäisyysministeri käsittelemään suureksi noussutta kansanterveydellistä ongelmaa. Jotakin meidän täytyy siis tehdä väärin, kun aivan tavanomaisesta ihmisyyden muodosta on tullut niin järisyttävän vaikeaa ja merkityksetöntä.

Meistä on tullut sulkeutuneita, 

niin kovin kovin sulkeutuneita,

ajattelen surumielisesti ja matkaan aamukahville torin rantaan.

Silmiini osuu ikkunan takaa iäkkäistä herrasmiehistä koostuva ryhmä, aamukahvilla hekin.

Blogit.fi

Instagram

Hyvinvointi Mieli