kuin satunnainen rakastaja
Viime aikoina,
elämässä on mennyt kaikki hyvin.
Ei ole ollut mitään hätää,
oon ollut tasapainossa ja nauttinut jokaisesta päivästä.
Kesä alkoi vapusta, ja jo ennen toukokuun loppua nenänpää on niin ruskea, ettei kesäauringolle sitä paljoa tarvitse näytellä. Hyvä vaan, en nauti paahteesta ja hakeudun mielelläni loppukesän varjoon.
Ihan yleisesti ajatellen omaan elämääni ei kuulu se, että antaisin sään määrittää elämääni. Eivät kasvoni tästä viime viikkoisesta helteestä ruskeaksi ole muuttuneet, vaan kaikista niistä pannukakuista torilla, joita mahaani olen ahdannut keväästä alkaen, fleeceen hautautuneena.
Mä oon päivittäin vaan ihan järjettömän kiitollinen suomen upeasta ilmastosta. Viime talvena löydettyäni avantouinnin, sanoisin henkeäsalpaavan kauniista ja erityisestä. On hyvin ainutlaatuista saada elää näin arktisessa paikassa, jossa luonnon muuttuminen tukee myös itsensä muuttumista. En jättäisi yhtäkään vaihetta välistä, en edes pimeitä syyssateita. Kaikki hetket, kaikki vaiheet, ovat äärimmäisen rakkaita, enkä nostaisi yhtäkään toisensa yläpuolelle. En ensimmäistä keväistä aurinkoa, en ensimmäistä terassijuomaa, en loppukesän auringonlaskua, en ruskaa, en -27 pakkasessa höyryävää joenvartta. Vuoteen mahtuu aika monta ensimmäistä. Ensirakkautta. Niitä, jotka kutittaa mahanpohjassa.
Voisinpa mä aloittaa aamut aina näin.
Vielä keväisessä ja kylmässä aamussa, joskus kahdeksan aikaan, katselen tyhjyyttä, rakennuksiin hakeutuvaa auringon kajoa.
Mutta toisaalta jos niin todella olisi, kävisikö sille vähän sama kuin väljähtäneelle parisuhteelle?
Nautitaan siis tästä, vapaapäivä numero neljän aamusta, jossa vain herään, tulen kahvilaan läpi unisen kaupungin, istun ja kirjoitan. Ja rakastan.
Edelleen.
Katselen omaa romanttista kuplaani ja mietin mitä muut tuumaisivat jos tietäisivät, että täällä minä olen ihan vain vapaaehtoisesti sanoittamassa, tehden omia juttujani, sydämestä, en saadakseni mitään. Elän kuin mikäkin taiteilija, jonka harhan rikkoo arki sairaiden ihmisten parissa. Lopulta olen sitä mieltä, että kaikki on niin kuin kuuluukin. Kaikki on niin kuin kuluukin, haluan rakastaa tämän ainutlaatuisuutta ja hetkellisyyttä, kuin salaista rakastajaa. Rakastajakin näyttäisi kovin tavalliselta verkkarit jalassa joka ilta kotisohvalta käsin.
Jolloin vaikka mä hetken ajattelen, että oisko kivaa olla ei vain elämäntapataiteilija vaan ihan oikeasti ihminen, joka vaikkapa tienaisi rahaa kirjoittavana journalistina, en mä oikeastaan halua sitä. Koska kaikkeen tottuu. Kaikkeen turtuu. Jos mä kirjoittaisin joka päivä työkseni, ei kirjoittaminen enää saisi ympärilleen kultareunuksia. Samoin jos näkisin joka päivä auringonlaskun tai -27 asteessa höyryävän veden. Kauneudelle sokeutuu, mille sokeutuu, sen unohtaa.
Elämä voi olla täynnä rakastajia. Jotka kaikki tuovat iloa kuin satunnainen rakastaja. Se tuo enemmän iloa rakastajana kuin tavallisena rakkaana, koska ihminen tottuu ja turtuu ja automatisoituu. Automatisoituminen ei tarvitse tunteita, ei ajatuksia, siksi mikään ei tunnu miltään, siksi automatisoituminen on mekaanista siirtymistä tehtävästä toiseen. Siksi on osattava olla omimatta, omistamatta rakastaan.
Sitäkin, mikä tuntuu oikealta kaiken väärän keskellä.
