elämä ei ole pelkästään itsensä kehittämistä
Tee jotakin
ihan itseäsi varten,
sellaista,
joka ravitsee sydäntä (kuten puistossa istuminen),
jonka tiedät olevan itsellesi hyväksi (kuten liikunta),
joka täyttää itsesi kehittämisen tarpeita.
Kertasin itselleni, sen jälkeen, kun päätäni alkoi puristaa.
Noh, etkai sinä vielä luovuta, se syytti, käytettyäni viimeiset pari tuntia sen viimeisimmän jakeen parissa, halutessani nyt päästää siitä irti ja siirtyä seuraavaan.
Halasin itseäni.
Sitä kipua, joka huutaa: jos et kääri hihoja ylös ja ryhdy hommiin, et ole koskaan valmis, et koskaan riittävä!
Keskeneräisyyden tunteesta on tullut tunne, jota mun on enää hankalaa sietää. En tiedä miksi. Luultavasti sen vuoksi, että sen vastakappale riittävyys loisti viime vuonna poissaolollaan.
Muuta mahdollisuutta tosin ei ole, kuin sietää, sen ymmärrän. Olemme aina keskeneräisiä. Aina tulee jokin uusi asia ja taito ja käytösmalli, jossa kehittää itseään, vaikka vain vähän, siksi on ymmärrettävä ja nähtävä myös muut tarpeensa. Ja siksi tällä kertaa päätin todeta lempeästi: nyt olen kehittänyt itseäni tältä päivältä tarpeeksi. Huomenna on uusi päivä.
Alan ajatella aivokemioita. Mielihyvää, joka ohjaa ihmisyyttämme. Vaikka kaikenlaisen nopean mielihyvän yläpuolelle haluaisi nostaa sellaisen asian kuin itsensä kehittämisen ja elämästä kaiken irti ottamisen, perustuu sekin toiminta puhtaasti tähän samaan ideologiaan. Oivaltaminen, itsensä ylittäminen ja oppiminen tuovat mielihyvää. Siksi koskaan ei tule tunnetta, että olisi oppinut ja oivaltanut tarpeeksi, vaan se ohjaa elämäämme.
Muistaakseni minimalismi kirjassaan Joshua Fields Millburn ja Ryan Nicodemus puhuivat tavoitteista luopumisesta. On ehkä vähän turhan helppoa kannustaa tavoitteettomaan elämään siinä vaiheessa kun olet saavuttanut käytännössä kaiken, mitä ihminen voi vain haluta. Syvimmät arvosi, tasapainosi, intohimosi mukaisen työn ja suhteellisen korkean aseman vallitsevissa yhteiskuntarakenteissa. Ennen kaikkea vapauden.
Itse en ole sellaisella tasolla vielä. Ehken koskaan. Se tulee eteeni siinä vaiheessa, kun olen sen oppimiselle valmis. Ei ole mahdollista määrittää, koska ja milloin ja millä tavalla se tapahtuu. Sille on aikansa, sitten kun on aikansa. Jos on.
On paradoksi, ettei ilman muutosta voi elää, mutta samalla ei voi elää senkään kanssa. Muutos on loppujen lopuksi turhaa. Otitpa niin sanoakseni elämästäsi kaiken irti tai elät elämäsi vain televisiolle, ei asialla ole minkäänlaista merkitystä. Koska meillä ei ole minkäänlaista merkitystä. Ihan sama kuinka paljon ahkeroit, on saavuttamasi asia henkistä tai fyysistä pääomaa, kuolema tulee silti, olet yhtä pieni silti, eikä mikään niistä määrittele sinua silti. Siltikään mitään sen enempää ei jää käteen, et ole mitään käsinkosketeltavaa tai pysyvää. Mikä onkin tärkeintä, on nauttia siitä mitä tekee, siinä missä on, joka päivä. Keskeneräisenäkin. Missään muualla ei voi olla kestävästi tyytyväinen kuin tässä hetkessä. Ihminen ei kuitenkaan osaa olla tyytyväinen pelkässä hetkessä.
Oikeastaan elämä siinä, missä on oppinut olemaan tyytyväinen haluamatta mitään on elämä, mitä hetkittäin kadehdin. Elämä, jossa elät itsesi kehittämistä varten, ei tyydytä lopullisesti koskaan. Se on kuin odottaisi, että viimein pääsisi lepäämään. Toki kyse ei tietystikään ole joko tai. Yleensä ottaen ajattelen onnistuneena elämänä sellaisen, että elän läsnäolevasti tässä päivässä, kun suuremmat kehitystarpeet porskuttavat hiljokselleen taustalla eteenpäin. Joskus tai oikeastaan aika usein, niiden käsittely ja eteenpäin vieminen vie kuitenkin pois tästä hetkestä, joskus pitkäksikin aikaa. Silloin sitä velloo keskeneräisyyden tyytymättömyyden aallokossa. Toisaalta molemmat hengittävät ja elävät toinen toisistaan, sillä tuon muutoksen, oman tietoisuutensa laajenemisen avulla, kykenee nauttimaan enemmän myös tästä hetkestä, kuin ennen saavuttamaansa oppia. Ilman että olisin koskaan aikoikaan lähtenyt oppi polulle, olisin elänyt jatkuvasti tyytymätöntä elämää. Ei siis ollut muuta vaihtoehtoa.
Näiden asioiden puiminen ja niihin kasvaminen on vaikein asia, minkä tiedän. Samalla se vie mut ajatuksissa sieluihin, jotka elävät munkkeina siellä jossain kaukana. Ollessamme ”normaaleja” ihmisiä, joiden kaikki toiminta perustuu mielihyvään tai sen puutteeseen, osana yhteiskuntaa, on mahdotonta elää ilman mielihyvän aaltojen välillä olevaa kärsimystä. Kärsimys ei tunnu koskaan hyvältä, se on tunne, josta ihminen haluaa pois. Jos kuitenkin tavoittelet mielihyvää, et voi olla vastaanottamatta myös siihen liitettyä kärsimystä. Pelkkä mielihyvä ei ole mahdollista.
Ymmärrän kuitenkin yhä enemmän, että mitä tiukemmin tuon kehittämisen limboon ajautuu, sitä levottomampaa elämästä itse asiassa tulee. Sitä enemmän sitä odottaa, että oppi olisi jo opittu, että olisi jo seuraava hetki. Koska oppi odottaa jossain tulevassa, se sivuuttaa tämän hetken. Sen hetken, missä asuu ainut kestävä tyytyväisyys ja jossa on myös mahdollisuus nauttia työnsä hedelmistä Ehkä tuohon alun kolmijakoon on siis lisättävä oma kohtansa sille. Mulle se sisältyy jo tosin automaationa sydäntä ravitsevien asioiden joukkoon, sillä esimerkiksi yksin keskellä muita kahvilassa tai puistossa istuminen on mulle väline hetkeen. Sieltä löydän sen, joka kerta, oli kotona tai elämässä kuinka levotonta tahansa. Se on se, joka ravitsee mun sydäntä. Joskus sitä ei vain muista yhtä selkeästi.
Mua vähän hävettää myöntää, mutta viime vuosi on mennyt aikalailla itseni kehittämiseen ulkoisesta näkökulmasta. Tätä hetkeä ennen en ole suhtautunut tuohon puoleen itsessäni kovinkaan lempeästi. Katson tuota ihmistä lähinnä syyttävästi, joskus jopa hiukan huvittuneena. Häntä, joka ei ole koskaan ollut jumittuneena kulutusyhteiskunnan limbossa, nyt kehittyneempänä ja onnellisimpana ihmisenä mitä koskaan, löytääkin itsensä keskeltä sitä.
Oon koittanut ymmärtää itseäni siinä, että pitkän henkisen rupeaman jälkeen koen tarvetta myös ulkoiseen muuttumiseen. Tiedostan myös, ettei musta tule koskaan ihmistä, jolle ulkonäöllä ei olisi minkäänlaista merkitystä, vaikka joku solu minussa haluaisikin olla. Se on se solu, joka miettii mikä elämässä on oikein ja mikä ei. Olen pinttynyt mustavalko ajattelija.
Jo pitkään oon ollut kirjoittamassa aiheesta postausta, erinäisin syin, erinäisin seurauksin, milloin vihaisena, milloin sydänverellä, milloin syyttäen. Hiukan hämillään. Mutta nyt, musta oikeastaan tuntuu, että mitä järkeä potea siitä syyllisyyttä? Mitä jos antaisi sen vaan olla yksi vaihe omassa ihmisyydessäni – ja sen kasvussa? Mietin, mitä hyvää elämässä olen saanut itseäni syyttämällä ja pakottamalla. En mitään.
Tällä hetkellä maailmalla ei tunnu olevan tarjottavana mulle mitään isoa sisäistä projektia. Ehkä se antaa vielä hetken odottaa, katselee rauhassa taustalla muiden elämän osa-alueiden kiriessä kiinni, antaa sitten kuulua itsestään. Tai ehkei sillä ylipäätänsä näin ison elämänmuutoksen jälkeen olekaan tarjota mitään yhtä isoa hyppyä. Yhtä isoa tunnetta. Ehkä kasvu onkin nyt vain hitaampaa. Tai ehkä se välittyy vain tyystin toiseen suuntaan, minusta ulospäin. Ehkä kasvankin paremmaksi ihmiseksi muille.
Tai jotakin sellaista.
