jälki
Joku päivä mä tuun soittaan tätä jollekin ylpeänä omanani, vaikka se onkin sun.
Sun jälki muhun.
Aattelen tätä, kuunnellessani sitä.
Sitä minkä tajusin tekevän ihmisyydestä ja elämästä ihan helvetin kaunista.
Ettei ole mitään mua,
on vaan jälkiä muista ihmisistä.
Että oon vaan summaatio, kaikista niistä, jotka oon elämäni aikana kohdannut.
Pelkkä heijastus eletystä elämästä,
kokoelma yksittäisistä hetkistä,
kohtaamisista,
hyvästä ja pahasta,
ehkä jostain pitemmästä mutta sitten katkenneesta,
jostain pysyvästäkin.
Toisista. Ennen kaikkea hyvistä toisista.
Ilman niitä, mua ei olis.
Että minä istun lukemaan kirjaa kahvilan ikkunapaikalle tai puistoon puun alle kuin berliiniläisin prahalainen.
Ja aion seuraavan kerran olla katsomassa no-one-knows-and-cares lämppäriä keikalla, kun mun ystävä totesi sen erään kerran, että ”mennään kattomaan, jotta ees joku on paikalla.”
Tai kun mä kilistelen kuoharia vierustoverini kanssa lentokoneessa, mä tiedän, että juuri tuollaisen fiiliksen mä haluan antaa jollekki tuntemattomalle kun me joskus kohdataan.
Mutta susta.
Susta jää nää biisit.
Esim.
Toki kaikenlaista muutakin.
Kuten mozzarellaleivät.
Tai viipyilevä katse hakiessaan oikeita sanoja.
Jos olisin kohdannut jonkun toisen, oisin ehkä tyystin toisenlainen, saanut toisenlaisen opin tai toisella tapaa.
Luonut erilaisen nahan, erilaiset sävyt, erilaisin kerroksin.
Sen sijaan tapasin sut.
Ja sä myös jäit muhun.
Se on musta ihan järjettömän kaunista.
Vaikka luulen, että se lopulta suhun ehkä vähän sattuukin,
että ollaan vaan tämä kesä näin.
