pohjimmaisin syyni minimalismille on herkkyys
Sain viimeksi seuraavanlaisen kommentin:
Mietit ja analysoit paljon minimalismia, kohtuullisuutta, materialismia, sekä erilaisia elämäntapavalintoja.
Mikä on mielestäsi pohjimmainen vaikute tai juurisyy näille valinnoille?
Miksi juuri musta tuli minimalisti, olen jo aiemmin kysellyt, ymmärtämättä. Mulle valinta on kuitenkin päivänselvä, jolloin on hankalaa samaistua, miksi elämäntyyli silti on marginaali-ilmiö, vaikka on yleisesti tunnettu tosi asia, että kulutusyhteiskunnan vauhti alkaa kaiken kaikkiaan olla liian nopea. Mutta miksi muut eivät koe tarvetta tehdä asialle mitään?
Mä en tunne muita minimalisteja, ja siksi musta ois tavattoman ihanaa, jos haluaisit jakaa mun kanssa sun tarinan, miten ja miksi juuri sä kiinnostuit yksinkertaistetusta elämäntyylistä. Jos et halua jättää vastaustasi kommenttikenttään, mulle voi laittaa viestiä myös Instagramin puolella taikka Lilyn profiilissa näkyy sähköpostiosoitteeni. Lopulta puhun kuitenkin omasta näkökulmastani, ja olisi hauskaa nähdä, löytyykö näkökulmista yhteneväisyyttä, siten myös ymmärtäen elämäntapaa hiukan paremmin.
Mutta.
Tällä kertaa haluaisin oikeasti löytää jonkinlaisen juurisyyn minimalismille. Se pinnallinen syy kun on siis tämä, kuten viime kerralla kirjoitin:
Viime kädessä kun itse syykään hakeutua hitaamman elämäntyylin piiriin ei liity muihin ihmisiin millään tavalla, vaan syy on ennen kaikkea itsekäs: en voi hyvin, eikä missään mitä näen, ole järkeä, enkä voi enää perustella sitä itselleni.
Kokonaisuudessaan tarinani voit lukea täältä:
eläen lattialta käsin – miten tähän on päädytty?
On kuitenkin niin, että kulutusyhteiskunnan kuormittavuus ja normin taika on aikalailla samoja kaikille meistä, jolloin on toisin sanoen oltava jokin vielä perusteellisempi syy, miksi joku päätyy yksinkertaistettuun elämäntyyliin. On siis olemassa jokin juttu, miksi maailma tuntuu meistä kaikista niin erilaiselta. Ja mä luulen, että se voisi olla tämä: herkkyys. Meillä on erilaisia tapoja tuntea asioita, nautintoja, ärsykkeitä, vilinää sekä itse sitäkin, teemmekö oikein vai väärin.
Ajattelenkin: elämässä pitää tuntea tarpeeksi kärsimystä, jotta ihminen alkaisi toimia toisella tavalla. Nuo ihmiset, jotka minimalismia eivät siis löydä, tuskin kärsivät tarpeeksi. Enkä tarkoita hetkellisiä kärsimyksiä, mitä kuka tahansa kokee, vaan esimerkiksi mulle, ennen minimalismia, lähes jokainen päivä oli kärsimystä. Tietysti myös hetkellinenkin kärsimys, kuten sairaus, voi herättää.
Kun olin kärsinyt tarpeeksi, olin valmis luovuttamaan, heräämään ja alkamaan kulkea kohti asioita, joiden ensimmäistä kertaa tunsin tuottavan iloa, enkä vain seurannut valmista mallia kuin robotti. Niin olin siihen mennessä tehnyt. Ajattelen tämän johtuvan siitä, että multa uupui taito, jossa olisin osannut seurata asioita, joita halusin ja tästä syystä identiteettini kasvoi vääränlaiseksi. Vaikka syy heräämiseen olikin kärsimys, itse syy siihen, etten voinut hyvin löytyy sieltä, etten elänyt omien arvojeni ja tunteitteni mukaan. Yksi pohjimmaisista syistä löytyykin siis tästä: vallitsevat olosuhteet eivät tue niitä arvoja, jotka minä koen oikeaksi ja ne vieläpä kuormittavat herkkää sisintäni.
Lopulta tietoisuuden herääminen oli syy minimalismille, sillä tietoisuuden avulla heräsin normin taiasta. Ennen tietoisuutta en nähnyt, en ymmärtänyt maailmaa, vaikka katselin sitä koko ajan. Ihmisinä meillä on erilaisia tietoisuuden, viisauden, tasoja. Tietoisuus ja viisaus taas ovat objektiivista asioiden tulkintaa. Kun en tiedostanut, olin nukuksissa, elin näkemättä, tuntematta, kuin sumussa. Tunteella toimivana ihmisenä tarvittiin kärsimys herättäjäksi.
Ihmisen perustarpeisiin kuuluu siinä missä ruoka ja liikunta, tunne tarkoituksesta. Silloin jos se valmis malli, mihin sä oot syntynyt, ei tue sitä, sä kärsit ja se ohjaa sua etsimään tarkoitusta muualta. Mutta miksi tää tunne tarkoituksettomuudesta on minimalisteilla niin voimakas?
Mieleni ei ole tyytyväinen. Se haluaa edelleen ratkoa. Se kysyy: mutta on silti pakko olla joku yhteneväinen piirre, mikä minimalisteille estää yhteenkuuluvuuden tunteen tähän joukkoon ihmisiä.
Joku, miksi materia, status, raha ja sen lieveilmiöt ei tunnu oikealta ja se vaan kuormittaa, eikä anna mitään. Mikä se piirre on? Miksi Dion Prusalainen valitsi jo antiikin ajoilla kiertää kerjäläisenä, miksi Buddha luopui omaisuudestaan? Mikä on se jokin yhteinen piirre kaikissa, joiden matka johtaa yksinkertaistettuun elämäntapaan? Miksi toiset saavat merkityksensä aineellisista asioista ja toiset eivät? Miksi totuus näyttää meille niin eriltä?
Se vain tuntuu.
Pohdin, pohdin, pohdin.
Olen pohtinut jo viikkoja, edelleen pyöritellen tekstiä kahvilassa jo useita tunteja. Sitten se nousee mieleeni:
liittyykö vastaus kuitenkin ennen kaikkea siihen mielen heräämiseen?
Sillä alan ajatella: jos olisin osannut tavoitella haluamiani asioita, en olisi luultavasti koskaan kärsinyt. Ehkä musta niiden pohjalta ei siis olisi koskaan edes tullut minimalistia, sillä kun en olisi kärsinyt, en olisi herännyt, enkä siitä syystä koskaan myöskään alkanut tavoitella sitä, sillä en olisi alun alkaenkaan nähnyt totuutta, tuntenut totuutta.
Se että kärsin, johtuu ennen kaikkea siitä, että mulla ehkä on normista poikkeavampi tarve kehittää itseäni. Kun en tunne olevani vapaa, kun tunnen eläväni häkissä, kärsin, edelleen. Mitä vapaampi olen päättämään, sitä onnellisempi olen. Syitä löytyy siis lopulta varmasti kaiken kaikkiaan fysiologisesta erilaisuudestamme, siitä miten aivomme toimii, millaiset geenit meillä on, kuinka syvästi tunnemme, millainen persoona meille on kehittynyt ja siten miten maailman näemme. Meillä on myös erilaisia tarpeita johtamiselle ja seuraamiselle, kunnianhimolle ja maailman muuttamiselle, kuten Emilia Vuorisalmi kirjoittaa kirjassaan Rakkaus haltuun: ”Jokaisen rakkaushormoniresepti on yksilöllinen. Toiset meistä esimerkiksi kaipaavat luonnostaan enemmän dopamiinia ja toiset serotoniinia päästäkseen kestävään rakkauden tilaan. Yksinkertaisesti tätä voisi kuvailla ajattelemalla esi-isiämme, joista dopamiinivoittoiset henkilöt halusivat lähteä viidakon läpi etsimään uusia asuinalueita ja merten yli uutta mannerta, kun taas serotoniinivoittoiset henkilöt jäivät mieluummin pitämään huolta kotileiristä.”
Tein huvikseni Myers-Briggsin persoonallisuustyyppeihin perustuvan testin, jonka mukaan ihmiset voidaan siis jakaa 16 erilaiseen persoonallisuuteen. Se sanoitti sitä, mitä jo tiesinkin: suuri tarve itsensä kehittämiseen, oman tarkoituksensa löytämiseen ja arvojensa mukaan elämiseen: ”Puolestapuhujat ovat pohjimmiltaan tunnollisia, ja kulkevat elämässään arvojensa mukaisesti, aina muistaen mikä oikeasti on tärkeää – ei muiden tai yhteiskunnan normien vaan oman viisautensa ja intuitionsa mukaan. — Tämän persoonallisuustyypin omaaville ihmisille yksi elämän palkitsevimmista puolista on tämän tarkoituksen etsiminen – ja sen löydyttyä, pyrkimys täyttää se oikealla tavalla.”
Vastaavasti erään sivuston mukaan yleisintä persoonallisuustyyppiä kuvataan näin:
”Puolustajat saattavat tuntea syyllisyyttä tai stressiä pohtiessaan muutoksia – jopa välttämättömiä muutoksia – itseensä, ihmissuhteisiinsa tai tapaan, joilla he ovat aiemmin tehneet asioita.”
Jolloin vaikka mulle muutos onkin elämän the thing, ymmärrän, ettei se ole sitä kaikille. Ehkä mulla on ne Emilian mainitsemat dopamiini aivot, jotka tuntevat euforiaa löytäessään uusia puolia maailmasta ja itsestään, kuin seikkailija, jonka kohde on minä itse. Minä olen halunnut seikkailla lapsesta asti. Samalla on helppo ymmärtää, miksi yksi elämäni tärkeimmistä, jos ei tärkein arvo, on vapaus. Se jota ilman et voi löytää uutta, se jonka puute kärsimyksen tunteen alun alkaenkin aiheutti, se jonka kulutusyhteiskunta kahlitsee.
Koska itse toimin (kärjistetysti) 100% tunnepohjaisesti, mun on hankalaa sanoittaa muita syitä. Voin kuitenkin kuvitella, että minimalismi voidaan valita myös ihan rationaalisesti järjellä. Mä uskon, että tietynlainen totuuden etsintä itsessään johdattaa ihmisen yksinkertaistetun elämän äärelle, sillä sehän on itse totuus ihmisestä. Ihminen paljaana. Ajattelen, että rationaalinen ihminen voi myös kasvaa minimalismiin, jos tiedonjano sen äärelle ylipäätänsä johdattaa.
Ihmisen jokainen teko ja päätös värittyy aina arvolla, piti hän siitä tai ei. Silloin on hyvä muistaa, että kaikki tämän päivän normiinkin kuuluvat asiat ovat arvovalintoja. Niitä ei voi vain hyväksyttää sillä, että kaikki muutkin tekevät niin, vaan ne on pystyttävä perustelemaan ennen kaikkea kukin itse itselleen. Silloin mulle minimalismi edustaa puhtautta kaikesta teeskentelystä, asioiden näkemistä juuri niin kuin ne ovat. Valinnat on oltava aina perusteltavissa. Tämän kai järkiperustainen minimalistikin on ymmärtänyt.
Entä sitten ihminen, joka ei ns mässäile mutta ei koe minimalismiakaan ihanteena? En ajattele, että minimalismin tulisi olla mikään kaikille sopiva malli, vaan se on vain yksi tapa ilmentää persoonansa eroavaisuutta. Palaan tässä kuitenkin hiukan hyve ajatteluun: hyve on keskitie kahden ääripään, puutteen ja runsauden välillä. Ei ääripäitä ole tarpeen tavoitella tavoittelemisen vuoksi, vaan tavoitella omaa tasapainoaan. Tasapainoa etsiessään on kuitenkin muistettava rehellisyys, eikä sitä todellisuudessa voi etsiä ilman tietoisuutta. Ihmistä ei voi pitää vain viisaana, joka automaationa tietää, mikä itselle on hyväksi, sillä olemme myös viettiemme vietävinä, joille tämän hetkinen maailmamme on hyvinkin otollinen: se voi estää viisauden syntymisen alunperinkin.
Me ollaan kaikki ihmisinä erilaisia. Elämän lainalaisuus itsessään on sen muuttuvuus, liikkuvuus ja sattumanvaraisuus, niin mekin olemme puhdasta sattumaa. Siksi olemme ei vain sen ympäristön tuotos missä olemme kasvaneet, eikä senkään, missä meidän edeltäjämme ovat kasvaneet ja geeneihimme liittäneet, vaan myös kaikkien hiuksen hienojen päätösten pohja, mitä joka päivä teemme miljoonista vaihtoehdoista ja jotka rakentavat suuntaamme. Silloin on itse asiassa niin, että vapaalla itse ilmaisulla nuo kaikki ihmiset myös näyttävät erilaisilta, eikä niitä voi asettaa yhteen muottiin. Joku voi ajatella että tää on hirveä väsyttävää, mutta mun mielestä se on itse asiassa todella kaunista. Se tekee meistä persoonia ja yksilöitä. Ei ole kauniimpaa kuin ihminen, joka on aidosti oma itsensä, oli hän millainen tahansa. Silloin minimalismikin on vain yksi tapa ihmisen kertoa itsestään: tällainen minä olen, tällaisia asioita minä arvostan. Tähän sattuma on minut ohjannut.
Jatkan saamaani kommenttia:
Ahneutta pidetään lueteltuna yhtenä seitsemästä ”kuolemansynnistä”. Tai joku voisi mieluummin kutsua sitä ikäväksi piirteeksi ihmisen luonteessa.
Onko sinusta ahneus materialismin taustalla?
Entä sitten vähävaraisempi henkilö, jolla on varaa vain vähäiseen tavaramäärään, mutta tavaran ja muun materian haaliminen itselle on kuitenkin tärkeä ja elämää ohjaava voima?
Hän näyttää ulospäin minimalistilta, mutta onkin sisimmässään ahne ja materialisti.
Mikä on mielestäsi ahneuden ja materialismin suhde?
Kun ajattelen kuluttamista ja ahneutta, haluan kuvitella hetken sitä hetkeä, kun ihmisestä tuli materialisti. Se kai heräsi joskus vuonna kivi ja nakki, kun ennen vaeltavat ihmisheimot alkoivat asettumaan aloilleen (huom tämä on vain omaa spekulaatiotani). Periaatteessahan tilanne omaisuuden kasvattamiselle ruokki itse itseään, sillä paikoilleen asettuminen tarkoitti viljelyä, siten säännöllistä ruokaa ja suurempaa populaatiota, siten lisää ihmisiä joita suojella ja joihin verrata itseään… ja niin edelleen. Kaikki alkoi kumuloitua. Ajattelen, että juuret siinä, että tavarat tuo turvaa on aika pitkän takaa. Taitaa niillä olla ollut myös yhtä pitkä historia hierarkisena välineenä: johtajilla lienee aina ollut isommat asumukset ja hienommat korut, kuin muilla. Lopulta niiden avulla alettiin käydä kauppaa ja niiden merkitys korostui entisestään hierarkisessa ja turvan näkökulmassa.
En siis usko, että pohjimmainen syy on ollut ahneus, mutta se on ehkä muotoutunut siihen pitkän matkan aikana. Lienee selvänä tekijänä se, että kuluttamisesta on tullut mahdollista kaikille. Ei ole enää vain ylhäistöä, joka kuluttaa ja on ahneita, vaan keskiluokka mässäilee yhtä lailla, jolloin nimenomaisesti käänteentekevä hetki on ollut se, kun materiasta on luotu vallan väline. Ahneutta siitä tuleekin minusta siinä vaiheessa, kun ihminen olisi kykenevä toimimaan toisin, varsinkin ymmärtäessään kaiken merkityksen paitsi omaan hyvinvointiimme myös maapallollemme. Sen sijaan etsimme siitä mielihyvää lähes aivottomina.
Ajattelen, että ahneuden määritelmä tulee mukaan ehkä ennen kaikkea siinä vaiheessa, kun kuluttamista aletaan katsomaan suhteessa muihin ihmisiin. Jos taas asiaa katsotaan yksilöstä käsin, löytyy syyt usein muualta. Jos mä vaikkapa mietin itseäni 10 vuotta sitten, ja mietin, miksi ajattelin onnellisimpana elämänä elämän, jossa mulla ois iso talo täynnä kauniita tavaroita ja vaatteita, on pohjimmainen tunne tuon takana riittämättömyys. Tunne omasta rakkaudettomuudesta. Se on sellainen sisäinen hätä.
Universaalisti se vaivaa meitä kaikkia. Kuten Haemin Sunim kirjoittaa kirjassaan Asioita, jotka huomaa vasta kun hidastaa – Miten tavoittaa mielenrauha kiireen keskellä?: ”On jotakin, mitä olisin halunnut opettaa lapselleni, jos olisin saanut lapsen: riippumatta kuinka kuuluisa, vaikutusvaltainen tai rikas ihminen on, hän ei suuresti poikkea kenestäkään muusta. Me kaipaamme syvää ja ehdotonta hyväksyntää. Meillä on samat epävarmuuden aiheet ja hyväksynnän tarve.”
Ehkä tämäkin johtuu nykyisestä yhteiskunnastamme ja jonkinlaisesta sen mukanaan tuomasta lapsuuden kokemuksistamme. Jo lapsesta asti opimme kilpailemaan ja hakemaan hyväksyntää suoritusten kautta. Mietin myös, onko kovinkaan luonnollista se, että lapsi vierottuu vielä taaperona vanhemmistaan työelämän vuoksi.
Mutta toki pitää miettiä, mitä tarkoitamme materialismilla. Minusta materialismi ei tarkoita välttämättä itsessään kuluttamista. Minusta se voi tarkoittaa myös tavaroiden arvostamista. Ja se on minusta se juttu koko jutussa: ihminen joka ostaa jatkuvasti uutta krääsää, ei minusta juuri arvosta tavaroitaan, vaan sen sijaan käyttää tavaroitaan välineenä. Sitä taitoa ei tarvitse myöskään määrittää tavaroiden määrällä. Eron kuluttamisen ja tavaroiden arvostamisen välillä näkyy ennemminkin sieltä, miten tavaroitaan arvostaa. Jos ostat uuden kauniin mekon tai hullaannut uudesta astiasta, arvostat sitä kyllä hetken. Mutta entä sen hetken jälkeen? Toisin sanoen on olemassa ero mielihyvän ja arvostamisen välillä. Se on myös sitoutumista. Minusta tilannetta voidaan verrata himoon ja rakkauteen. Tässä kohtaa on pakko sanoa, että monet minimalistit sanovat, ettei tavaroilla ole oikeastaan enää tunnearvoa, mutta minä haluaisin ennemminkin ajatella asiaa niin, että rakastaisin ja arvostaisin tavaroitani, joilla kaikilla olisi jokin merkitys ja tarina.
Vielä tartun tähän kysymykseen: Entä ihminen, joka elää valintansa mukaan minimalistista elämäntapaa, mutta todellisuudessa sisimmässään onkin ahne?
Olen sitä mieltä, että kaikki olemme sisimmissämme ahneita ja itsekkäitä. Myös Dalai Lama ja Äiti Teresa ovat ahneita ja itsekkäitä. Kyse on lopulta ainoastaan mielen hallinnasta, joka on taito, jolla on mahdollisuus valita toisin. Ja kun sä valitset toisin, lopulta tuon tunteen vahvuus myös heikkenee. En usko, että se katoaa, sillä on edelleen hetkensä. Mutta se haalenee, ja sitä onnistuu katsomaan useammin rakkaudella, jolloin se kadottaa voimaansa. Sen näkee ja sen antaa mennä, tarttumatta siihen.
