poissulkevia summaatioita
Tässä sitä ollaan taas.
Minä ja aurinko.
Tai aurinko, joka menee menojaan. Kauniisti, kunnes jäljellä ei ole enää muuta kuin pimeyttä.
Viime kerrasta onkin vierähtänyt tovi. Taisi olla valloillaan tämä sama tunne silloinkin. Elviksen Can’t Help Falling in Love ja sitä rataa. Kostuneiden silmien tyhjentämä sydän painaa kunnes aurinko kaappaa syleilyynsä.
Viime puoli vuotta olenkin elänyt, jonkun toisen elämää. Tai ehkei edes jonkun toisenkaan, ehkä vain erilaista versiota itsestäni. Kiireistä, menevää ja tekevää, ulospäin, ei sisään kadoten. Miksi silloin aina unohdan sinut? Miksi aina ennemmin tai myöhemmin en näe sinua enää, aurinko, vaan vain pelkkää pimeää?
Koko matkan tänne mietin haluanko enää koskaan kirjoittaa. Niin kauan aikaa vastasin että en, kunnes pysähdyin, näin sinut, värisi, lintusi, aallot ja niiden liikkumattomuuden ja annoin hetken herkistää. Tämä tunne niin tuttu, mutta pitkään unohduksissa ollut. Sen siivellä käteni hakeutuu reppuuni, sen sivutaskussa olleeseen vihkoon, kuin itsestään. Sen sinne mukaani laitoin, ihan varulta vain. Ehkä tänään.
Ja tässä mä nyt olen.
Taas. Se jonka unohdin, niin kuin aina. Mutta tiedätkö mitä? Tärkeintä onkin, että löytää aina myös takaisin.
Niin se kuuluu ollakin. Välillä unohtaa, jotta voi taas muistaa. Rakastua uudelleen. Onko mitään hienompaa kuin rakastuminen? Ei johonkuhun muuhun, vaan elämään, itseensä. Elämään itseensä.
Ehkä on vaan ollut aika elää, soveltaa opittua käytäntöön, antaa uuden tulla, päästää vanhasta irti, olla jotain muuta. Viimeisen neljän vuoden aikana olen oppinut niin paljon. Kiirehtinyt tikapuita, jokaista tasannetta luullen päätepisteeksi. Nytkin taidan olla yhdellä sellaisella, tasanteella. Miksi ei voisi vain koko ajan kavuta? Mulla on ikävä oppimista ja oivaltamista. Ihan järkyttävästi.
Mutta tiedätkö mitä Jonna Tervomaa sanoo?
Että aina pitäis olla jotain painavaa sanottavaa. Minusta se on ihan älytön ajatus.
Samaan hengenvetoon lisäten, ei häpeillen, ei peitellen, ei katuen: jotakuinkin seitsemän vuotta siinä meni, ennen kuin aika uudelle musiikille tuli.
Seitsemän vuotta.
Kuka muu muusikko tänä päivänä uskaltautuisi jättäytyä elämän virtaan yhtä ehdottomasti?
Katson Haavia, Viiviä, Vain Elämään pöydän ympärille kerääntyneinä. Paineen tunne on käsinkosketeltava.
Koko ajan pitäisi luoda. Kasvaa ja kehittyä. Sanoa jotain, mitä kukaan ei ole sanonut, oivalluttavaa, tunteita herättävää, hauskaa, dopamiineja tarjoavaa. Ihan niin kuin somessakin, minunkin, itse itselleni. Muuten olet turha,
ajantuhlaaja.
Mutta
ei se elämä niin mene. Elämä ei ole vain yhtä suuntaa, se on tasapainoa. Tasapainoa läsnäolosta ja tavoitteista, pysähdyksestä ja liikkeestä, vastaanottavasta ja aktiivisesta. Ne eivät ole toisiaan poissulkevia summaatioita, vaikka ääripäitä ovatkin, vaan kaikissa lainalaisuuksissaan itse asiassa toistensa mahdollistajia.
Joten kyllä, se on älytöntä. Ja siitä älyttömyydestä mä päätin viimein päästää irti. Mikä muuttui? Ei mikään, paino vain putosi harteilta.
Kai se on jonkinlaista itsetuotettua kärsimystä. Kärsimys kun on elämän parhain opettaja. Puristaa siis kasvua ulos, ennen aikojaan. Mutta miksi?
Kuten joku anonyymi taiteilija kaiversi kahvilan vessan seinään:
”Why do we rush to grow?
Things that grow fast: weeds
Things that grow slow: trees.”
Ja mä luulen, että tässä ajassa on uskallettava itse asiassa enemmän elää, kuin tavoitella. Antaa elämän tulla. Ja tapahtua. Se opettaa, ilman pyytämistäkin, kun sen aika on. Jos et aseta ehtoja, et rajoja. Vain kuuntelet. Kärsivällisesti. Se puhuu kyllä, vaikkei ehkä silloin ja siten kuin haluaisit.
Mutta siitähän elämässä alun alkaenkin on koko ajan ollut kyse.
Nöyrtymisestä sen edessä.
Ettei se ole vain jotakin, jonka voit taivuttaa käsiesi väliin haluamallasi tavalla.
Viimeksi:
