pyöräillessäni läpi hiljaisen kaupungin oivalsin kaiken
Viime aikoina mun mielessä on pyörinyt elämän keskeneräisyys ja muuttuvuus.
Se hankaluus mitä mun niin usein on vaikeaa hyväksyä,
ettei mikään ole pysyvää.
Löysin tuohon kuitenkin hetkellistä rauhaa.
Sillä ainoa joka on pysyvää on minuus.
Siis tietoisuus.
Ainoa johon voin nojata on siis vain minuus.
Se on ja pysyy.
Se mikä on ja pysyy, siihen on kestävää nojata, eikä minuus voi nojata mihinkään muuhun ympärilläni, ympäristööni.
Elämästä tulee kestävää ja pysyvää kun luotat ainoastaan minuuteen.
Että elämäsi voima on sinussa itsessäsi.
Ettei muut, muiden päätökset, ratkaisut ja mielipiteet vaikuta elämääsi millään tavalla. Siis alkaako vaikkapa muut vai ei. Jos ei ala, sitten mennään sinne kahville vaikka yksin. Ollaan valmiita elämään sitä elämää vaikka yksin.
Enkä tällä tietystikään tarkoita, että elämä ypöyksin olisi kivaa ja että se tuntuisi aina parhaalta. Vaan sitä, että siitä kaiken on lähdettävä liikkeelle, eikä mitään muuta voi sen parhaimmassa upeudessaan kokea, jos tuota alustaa ei ole kestävästi olemassa.
Sillä ainoa mihin koko elämä lopulta pohjautuu
mihin voit vaikuttaa
minkä kautta voit elää tilanteessa kuin tilanteessa
olet sinä itse.
Että kun sulla on se vahvuus sinussa itsessäsi, sinussa on kaikki,
onnellisuus,
eikä mitään enää puutu.
Ja se on ja pysyy.
Se on ainoa asia elämässä joka pysyy.
Pysyy aina liikkuvalla määperällä.
Maaperällä, jossa ihminen kaipa vain pysyvyyttä, yrittäen pysäyttää kaiken ympärillään.
Kun se näkökulma asiaan on alunperinkin väärä.
Minä olen ja pysyn.
