ravinnolla on suurin merkitys hyvinvointiisi
Kiinnostuin minimalismista muistaakseni vuonna 2018. Tämän jälkeisenä noin seitsemänä vuonna olen tehnyt monia muutoksia elämässäni, joiden kaikkien pohja-ajatuksena on ollut halu voida paremmin.
Ensin etsin elämälleni merkityksen ja tarkoituksen. Aloin toteuttamaan unelmiani, kiinnitin huomiota sosiaalisten suhteitteni laatuun, tasapainotin työn ja vapaa-ajan suhdetta palkattomilla ja osa-aikaisuuksilla. Ymmärsin myös oman erillisyyteni jossa nautin yksinolosta, ajoin nopeat dopamiinit alas ja vastaavasti nostin hitaat ylös, joiden pohjalta nautin pienistä asioista kuten auringonlaskuista sekä uskallan ”tylsistyä” vain istuskelemalla puistossa ilman mitään. Viime vuonna opin senkin, että nautin nykyään liikunnasta ja tänään liikunkin monta kertaa viikossa sekä aerobisesti että anaerobisesti. Mutta viimeisenä. Viimeisenä aloin laittamaan ruokavaliotani kuntoon glukoosikumouksen oppien mukaan. Ja en tiiä. Musta vaan tuntuu, että sillä on ollut suurempi merkitys kuin millään aikaisemmalla asialla yhteensä kestävän mielenselkeyden kannalta. Tai jotenkin. En vaan oo koskaan voinut yhtä hyvin, kuin juuri nyt, minkään aiemman muutoksen jälkeen.
Onhan se loogistakin, kun kyse on meidän polttoaineesta. Autokin liikkuu eteenpäin, vaikka renkaissa ei olisi optimimäärä ilmaa, öljyt on vaihtamatta ja jokin ruuvikin on hiukan löysällä. Voit myös huoltaa nuo kaikki asiat viimeisen päälle ja meno on jouhevaa. Mutta jos laitat bensa-autoon dieseliä…
Ravintoa tulkitaankin mielestäni hyvin virheellisesti joko tavaksi, jolla haluaa pysyä hoikkana muita varten ja siten jopa suorastaan olla muita parempi ihminen, tai sitten tavaksi, jolla suhtautuu elämään rennosti ja nauttien.
Mutta
ei ravinnolla loppujen lopuksi ole suurinta merkitystä painosi kannalta, vaan siltä, miltä susta tuntuu.
Ravinto on meidän polttoaine,
meidän aivojen polttoaine,
simple as that.
Ja se että sun aivot toimii optimaalisesti tarkoittaa, ettei sua jatkuvasti väsytä, sun mieli toimii kirkkaasti ja pystyt kohdentamaan keskittymiskykyäsi oikeasti tärkeisiin asioihin. Kun sulla on energinen ja kirkas olo, sulla on myös aikaa olla läsnä, uskallusta tylsistyä ja antaa mielen vaeltaa vapaasti ja toteuttaa luovuutta, mikä on hyvä lähtökohta itsessään keskittymiskyvyn harjoittamiselle. Kohonneella keskittymiskyvyllä taas pystyt tekemään elämässä sellaisia tekoja, jotka tekee sut oikeasti onnelliseksi. Kuka jaksaa keskittyä jos koko ajan vaan väsyttää ja päässä humisee? Lopulta syyt parsakaalin takaa ei löydykään painosta tai paremmuudesta tai hallinnan tunteesta, vaan siitä, millaisen olon se saa ihmisessä aikaan.
Periaatteessa glukoosikumuoksen oppi on siis tämä: ei ole väliä mitä syöt mutta syö kuitu ennen kaikkea muuta ruokaa – ja lisäisin vielä, että opettele oikeasti syömään niitä kuituja! Kuidun jälkeen jos mahdollista nauti erikseen ensin proteiini ja rasvat ja vasta viimeisenä hiilarit sekä sokerit. Tämä tapa tasoittaa sun ruoan jälkeisen verensokerikäyrän. Se millainen verensokerikäyrä sulla taas on, vaikuttaa aivojen toimintaan. Jos sä siis syöt vaikkapa läjän kasviksia ennen pullaa sua väsyttää vähemmän, kuin jos söisit pelkän pullan. Ei siis tarvitse toteuttaa ehdottomuutta vaikkapa sokerin syöntiin, on vain mietittävä, miten se olisi järkevää syödä. Toisin sanoen pahinta mitä sä voit itsellesi ja jaksamisellesi tehdä, on syödä iso pasta-annos lounaaksi työpäivän lomassa, ilman alkuun syötyjä kasviksia (ja itsestäni tuntuu että kasviksista huolimatta). Viime viikkojen aikana olenkin jalostanut tätä vielä eteenpäin: kiinnostuin vähähiilihydraattisemmasta ravinnosta.
En siten, että alkaisin laskemaan saamiani hiilareita, vaan siten, että olen alkanut rajoittamaan esimerkiksi riisin ja pastan (ja perunaa en ole oikeastaan juuri syönytkään) määrää. Ei siten, että olisin ehdoton, vaan siten, etten syö vaikkapa muutamaan päivään mitään edellä mainituista ja jos vaikkapa neljäntenä päivänä tuntuu, että nyt olisi kiva aloittaa aamu puurolla tai lisätä lohen kylkeen riisiä, teen niin, itseäni kuunnellen. (P.s hedelmistä en luovu).
Ja mitä huomaan? Ei turvotusta, herkku himoa ja entistä tasaisempi mieliala sekä -vireys.
Pidän vuotta 2022 heräämiseni vuotena. Sitä ennen luulin, että se olisi vuosi 2019, kun havahduin ja valitsin tiekseni minimalismin. Nyt musta ei tunnu enää sinällään yhtä radikaalisti heränneeltä, mutta samalla kuitenkin, että jollain tavalla uusi aivosumun laatta olisi häipynyt mielestä. Mietinkin
onko tämä kaikki kuitenkin vain asteittain kehittynyttä keskittymiskykyä?
Erling Kagge kirjoittaa kirjassaan Kaikki mitä olen oppinut naparetkilläni:
”Toisin sanoen tutkijat pyrkivät todistamaan sen, mitä meditaatiota harjoittavat munkit ovat olettaneet vuosisatojen ajan: onni on tila, jonka voi saavuttaa omin voimin piittaamatta siitä, mitä ympärillä tapahtuu, eli täysin ympäristöstä riippumatta.”
Mutta mitä siihen vaaditaan?
Mielen harjoittamista.
Ehkä se onkin ollut se juttu koko jutussa.
