Riittääkö rakkaus – ja pitääkö erotessa vihata?

Siinä vaiheessa kun vastausta etsii googlesta, tietää jo vastauksen.

Mutta siltikään sitä ei pysty myöntämään itselleen.

Ei vaikka ajatuksissa elää jo omaa elämäänsä joskus tulevaisuudessa, tekee omia suunnitelmiaan, on jopa mielessään kuvitellut, miltä oma tinder teksti näyttäisi –  ja vielä lukee sen erokirjankin.

Tai kun ajatus mitä pitää tehdä, vain toistuu ja toistuu kehänä ajatuksissa. Kun se oikea vastaus ei koskaan saavu, kun sitä päätöstä ei synny, se on jo vastaus itsessään. Sitä vastausta etsii väärästä paikasta, siksi se ei tyydytä, siksi sitä jää jumiin.  Vastaus on, sitä ei vain hyväksy, yrittää etsiä toista vaihtoehtoa, jota ei ole.

Sillä rakkaudella ja järjellä ei ole mitään keskusteluyhteyttä.

Rakkaus syntyy, kun katsoo toista ihmistä ja näkee toisen hyvyyden. Silloin järjelläkään on hyvin vähän sanomista, vaikka sen vaatimuslista on pitkä, sanoissa sadoissa, ja rakkauden syy on vain yksi, eikä se yksi katoa kokonaan koskaan, jos yhteisiä vuosia on takana niin monta. Eikä sen tarvitsekaan kadota, vaan on hyväksyttävä, että sen muoto on muuttunut.

Silloin tuo järki on se äänekäs, joka ei anna periksi, silloin tarvitaan väsymysvoitto. Voitto, jota edeltää taistelua niin kauan, kunnes väsyy eikä jaksa enää taistella vastaan. Sillä se kuka on oikeassa ei luovuta, ennen kuin se saa mitä haluaa. Kun argumentteja pelataan eri säännöillä, toinen ei koskaan hyväksy loppuvastausta.

Kun toista ei ole missään loppulaskussakaan syytä vihata.

Siksihän kaikki onkin niin vaikeaa. Mikä se sellainen ero on, että hylkää hyvän ihmisen?

Mä oon ihan kummallistunut, että ero voi olla hyvä. Ja että ero voi olla hyvästä ihmisestä. Ajatusmaailmaani on kuulunut, että vähintään joku lyö tai pettää tai ainakin se toinen osapuoli on jotenkin muutoin ihan kusipää. Lopuksi tavarat heitetään ikkunasta tai rappukäytävästä, huudetaan ja paiskotaan ovia. Mutta kun se toinen onkin hyvä ihminen.. miten sellaisesta erotaan ja eikai se ole edes sallittua? Moraalisesti oikein, minä olen siis jollakin tavalla rikki. Siitä kaiken ongelmallisuus kumpuaa.

Googlesta ei kannata etsiä vastausta, asia joka on itsestään selvää mutta johon turvautuu kun mitään muuta ei ole. Se saa jahkaamaan useamman kerran, olenko itse yrittänyt riittävästi, luovutanko liian helpolla, kuuluuko sen mennäkin näin pitkässä parisuhteessa. Enkö mä ymmärrä jotain olennaista?

Ja mä vaan niin haluaisin oikeasti tietää, kuka eroaa liian helposti.

Enkä mä ole koskaan tehnyt mitään niin vaikeaa,

kuin hidasta ja kituuttavaa kuolemaa.

Ja kuinka kaikki lopulta sitten päättyy siihen katkeransuloiseen kauneuteen: yhteiseen päätökseen, hyvään parisuhteeseen loppuun asti, viimeiseen pisaraan, jossa ollaan ihminen ihmiselle. Jossa ollaan ihminen ihmiselle vielä eronkin jälkeen. Että toinen on edelleen olemassa, edelleen ihminen, edelleen paikalla omassa elämässä. Että myös se ero voidaan elää yhdessä, myös elämääkin jatkaa yhdessä,

vaikka erillään.

Jossa voi kiittää toista tästä yhteisestä matkasta ja todeta sen olleen juuri oikea tähän asti, opettanut juuri ne oikeat opit tähän asti, jossa molemmat ovat voineet kasvaa turvallisesti aikuisiksi,

mutta jossa nyt vaan on lähdettävä eri suuntiin,

kasvaakseen eri suuntiin,

kasvaakseen.

Ja silloin, lopulta,

se rakkauskin näkee sen olleen juuri se oikea vaihtoehto.