sijoitin ensimmäisen kerran vuonna 2021 – mikä on tilanne nyt?
Luoja kun vois vaan tehdä vähemmän töitä,
oon miettinyt koko kevään.
Anna mun vaan herää,
hakee marketista malteserseja, istua syömään niitä tähän puistonpenkille. Huhtikuussa, uskomatonta.
Tänä vuonna rakastuin kevääseen. Ei ole mitään parempaa kuin hautautua villatakkiin, juoda termarista teetä ja antaa auringon, vaikkakin vielä viileän, lämmittää. Ilmassa tuoksuu odotus. Toivo. Sellainen kutkuttava jännitys.
Siinä, ajattelen: mitään muuta en elämässäni tarvitse, kuin tätä.
Mitään muuta en pyydä, kuin aikaa.
Aikaa tähän, aikaa kävellä avantoon ja sen jälkeen juoda aamukahvit hiljaisen kaupungin keskustassa.
En pyydä paljoa. Enhän? En pyydä talvella matkaa Thaimaaseen, en kesällä Italiaan. En isoa omakotitaloa, en omaa autoa.
Aikaa.
Helvetti aikaa.
(Tai ehkä ihan vain pari lomaa vaeltaen, ehkä kerran mökillä käsivarressa, sydäntalvella tietysti.)
Rehellisesti sanottuna mulla on itse asiassa energisempi olo mitä koskaan, muttei sekään riitä. Energia riittää suoriutumaan kaikesta kunnialla (paitsi luovuudesta), mutta nautinko? En näe, en kuule, en tunne. En nauti, paitsi silleen nanosekunnin verran, mutten kuitenkaan täydellä sydämellä. Tuo sydän on raskas, sitä painaa haarniska, niin ettei keuhkotkaan tyhjene. Kuin näkisi kauniin taulun, mutta katseen käännyttyä värit häviävät.
Huomaan yhä useammin hokevani: tässä ei vaan oo mitään järkeä.
Haluan tarttua sua olkapäistä, ravistella ja huutaa: ettekö te tajua! Tässä ei oo minkäänlaista järkeä!
Heräät, meet töihin, kotiin, töihin, kotiin, töihin, takaisin, vaikka juuri lähdit. Mitä tällainen limbo kellekään antaa? En vaan ymmärrä.
Koska olin tammikuussa kolme viikkoa vapaalla (ja yhden taas ensi viikolla), ajattelin, että kevät olis ihan ok tehdä täyttä työaikaa.
No,
ei
ole.
En ole vain vielä koskaan tehnyt koko vuotta osa-aikaista. Ehkä se olis jo mahdollista. En tiedä. Pelottaa kokeilla, siksi teen vain muutaman kuukauden kerrallaan. Syksyllä taas, kesän jälkeen loppuvuosi. Taidan hakea vielä hiukan paikkaani maailmassa, ajattelen.
Tällä hetkellä sijoitusten kanssa on saanut olla aika kylmäpäinen.
Toisin oli vielä tammikuussa. Silloin möin ensimmäiset kaksi osakettani koronavuosien jälkeen tuplatulla arvolla. Hetkeksi se sumentaa mut rahan käsitykselle:
LISÄÄ,
mieleni huutaa.
Lisää rahaa, helppoa rahaa, miten sitä saa? Sitä rahaa, jonka ansioista voisin olla vapaa. Laskellessani roposiani ymmärrän pian ajattelutapani myrkyllisyyden.
Oivallan: jos lähestyn asiaa siten, että on saatava kasaan mahdollisimman iso potti x, jotta saisin haistattaa kaikelle pitkät, olo muuttuu toivottomaksi. Silloin pitäisi ajatella, kuinka paljon elämässäsi tarvitset vielä rahaa, minkä löydät kertomalla kuukausipalkkasi odotetulla eliniälläsi. Tarvitset ainakin miljoonan (aika hauskaa muuten ajatella, että me kaikki itse asiassa ollaan lopulta elämässämme miljonäärejä.) Jos minä kolmekymppisenä tarvitsisin vaikkapa 30 000 euroa vuodessa, silloin pelkästään seuraavaksi kolmeksikymmeneksi vuodeksi tarvitsen lähemmäs miljoonan, jonka jälkeen voidaankin enää kysyä, kuinka nopeasti saan sellaisen kasaan?
Mutta jos ajattelen asiaa näin: pidän sijoitustililläni summaa x, jota yritän uudelleen sijoittaa saadakseni voittoa summan x, jonka jälkeen myymällä ostan voitolla itselleni vapaa-aikaa vaikkapa palkattoman muodossa, puhutaan sitten viikosta tai kuukaudesta kerrallaan. Toisin sanoen pienikin osakevoitto muuttuu näin ajateltuna aika suureksi. Mitä jos sitä onnistuisi luomaan sellaisen järjestelmän, että pystyisi vaikkapa pitämään joka vuosi kuukauden ylimääräistä vapaata (eli tienaisi sitä varten about 2000 euroa ylimääräistä)?
Mulle tämä summa minkä muutama vuosi sitten tähän hommaan sijoitin on ok summa ”pelata”, sillä se on jo korvautunut elämässäni. Periaatteessa sen menettämisellä ei ole enää merkitystä ja jollain tavalla se ei edes tunnu enää omalta rahalta, vain numeroilta näytöllä. Jos taas vain nostaisin sen kokonaisuudessaan pois, saisin sillä toki lyhyesti palkatonta tai voisin ostaa jotain kivaa. Voisin myös koittaa päähiessä keksiä, miten saisin siitä mahdollisimman paljon tuottoa. Mutta jos sen sijaan yritän vaan rennosti jatkaa tekemistä sillä pientä voittoa, jonka sitten sijoitan itseeni, ei ajan x päästä, vaan nyt, silloin se muuttuu konkreettiseksi merkitykseksi tähän hetkeen, jossa elän hyvää elämää jo nyt.
Itse rahaakin tärkeämpänä ajattelen, että paras sijoitus sun rahallesi on sinä itse. Sen sijaan, että miettisin miten saisin lisää rahaa, tekisin ensin elämästäni sellaista, josta ei tarvitse paeta ja josta pystyy nauttimaan joka päivä. Sen jälkeen alkaisin vasta miettimään, miten ylimääräistä varaa voisi saada poikimaan. Pelkkä raha kun ei lämmitä, jos jokapäiväinen elämä tökkii muuten ja jos joudut sietämään tuota muuta ties kuinka kauan. Mutta jos siitä voi hyötyä jotenkin siinä sivussa. Silloin se kannattaa.
Elämä on epävarmaa. Maailman tilanne voi minä hetkenä hyvänsä kääntyä mihin tahansa. Silloin ei kannata pitää liiaksi huolta rahanipussa, joka saattaa kadota, vaan elää jo tänään hyvää elämää. Sitäkään kun ei tiedä, kuinka kauan sitä kestää.
Samalla ymmärrän, että on hyvin optimistista ajatella, että joka vuosi osake tuottaisi voittoa sen verran, että sen voisi myydä. Ehkä onkin ajateltava niin, myynnin hetkellä, että jos vaikkapa voittoa saisi sivuun 2000 euroa, että tässä on nyt sitten yhden kuukauden edestä vapaata, minkä voi jakaa haluamalleen ajalle, vaikkapa kahdeksi ylimääräiseksi viikoksi seuraavalle parille vuodelle.
Mua ei harmita tippaakan se, että tällä hetkellä kurssit syöksyy (tai no, nytkai ne taas vähän nousee), enemmänkin se, että voiton mahdollisuus juuri nyt olisi ollut vieläkin suurempi (jolloin siis toisin sanoen tein omat päätökseni hiukan liian aikaisin). Pörssi on kuitenkin aina epävarmaa, eikä sitä voi ennustaa. Kauppasodat, sodat, nousut ja laskut – ne vuorottelee. Tilanne voi kärjistyä monella tapaa, eikä ihminen ole hyvä ennakoimaan. Toistaiseksi elämme kuitenkin kapitalismissa, joka perustuu jatkuvaan kasvuun, eikä muu ole mahdollista. Tietysti kapitalismi on myös armotonta kilpailua, jossa heikoimmat eivät pärjää. Tästä mullakin on osake salkussa muistuttamassa. Mikään näistä ei kuitenkaan harmita mua, kun asiaan suhtautuu rennosti, eikä koko elämäni roiku niissä kiinni, vaan ennemminkin näen ne mahdollisuutena.
Mun oma sijoitusfilosofia osakkeiden suhteen onkin kärjistetysti juuri pelaaminen. Yritän miettiä, mitkä osakkeet kärsivät jostakin olosuhteesta ja mahdollisesti hyötyvät olosuhteiden muuttuessa (korona oli hyvä esimerkki). Kuten kuitenkin sanottua, sekään ei kuitenkaan ole mikään tae tai lineaarinen totuus, mutta kuitenkin mahdollisuus. Jos tuo mahdollisuus toteutuu olosuhteiden muuttuessa, myyn ja aloitan kaiken alusta.
Isoista summista ei omalla kohdallani puhuta (muistutuksena olen keskiluokkainen duunari), mutta kuten ajatusmaailmaani juuri avasin, ymmärrän pienenkin voiton riittävän. Sen sijaan tasaisempaa turvaa haen rahastoista, joihin sijoitan säännöllisesti pieniä summia toisin kuin osakkeisiin. Esimerkiksi kun kurssit Trumpin myötä olivat voimakkaassa laskussa, ei isku rahastoihin ole yhtä suuri kuin suoriin osakkeisiin. Ne pysyivät edelleen reilusti plussalla, toisin kuin osakkeet romahtivat selvästi miinukselle.
Hetken toivottomuuden jälkeen ymmärrän jotakin. Rutiinini elämäntapamuutoksen jälkeen hakevat edelleen hiukan paikkaansa. Ne säännöt säännöttömyydessään, sellaiset asiat, jotka tekevät elämästä helpompaa, näyttävät suuntaa, muttei kuitenkaan sido tai määritä sitä liikaa.
Sääntö numero 1: tähtää läpi vuoden osa-aikaiseen työaikaan elintavoillasi (rohkeasti!)
Sääntö numero 2: jos sen lisäksi onnistut tekemään jonkinlaista voittoa, hyvä niin, voit ajatella sen luksuksena, jonka sijoitat itseesi.
Älä elä tulevaa hetkeä x varten. Elä nyt.
Ja ennen kaikkea uskalla luottaa elämään.
Lue lisää:
suurin ongelmamme on merkityksetön työ – ja sille pitäisi tehdä jotakin
raha katoaa, jos et käytä sitä johonkin, millä on merkitystä
