sitä joka ravitsee sydäntä

Kun mä katson tätä seinää, mä oon jopa hämilläni, että minäkö se oon.

Se jossa Berliini muutti kaiken, joka ajoi lähes ajotaidottomana yksin Färsaarilla, asui hetken ukrainalaisten pakolaisten kanssa, juhli kattoterassilla Sydneyn oopperatalon kupeessa uutta vuotta, asui muutaman kuukauden autossa ja häkeltyi hengitys salpautuen Hakonen onsenin kauneudesta.

Joka teki kaiken tämän.

Kuka se oli?

Kun enhän minä ole se sellainen.

Sitä elää edelleen jossain kolkassa sisimmässään sitä elämää tuona pelokkaana yksilönä, joka ei uteliaisuudestaan huolimatta uskaltanut kohdata maailmaa. Joka oli ennen sitä, kun ensimmäisen kerran hyppäsi silmät kiinni pelon lamaannuttamana päästä varpaisiin. Jonka piti käydä läpi kasvu, joka lopulta konkretisoituu tuohon pannukakku kuvaan. Hetkeen, jossa riittää se, että oot vaan yksin ja siinä. Ettei elämässä juuri silloin ole muuta kauniimpaa, kuin vain olla yksin ja siinä. Keskellä toria, keväisessä auringonpaisteessa. All I ever need.

Tietysti puhumattakaan joka keväisestä ja syksyisestä paljuretkestä. Jossa maailma parannetaan, nauretaan ja hoivataan itseä, mahaa ja toistemme sieluja. Siitäkin on kuvia siellä. Mun ystävistä ja perheestä.

Tässä kesken tekstiä kirjoittaessani oivallan, ehkä hiukan sivuraiteen mukaisesti, muttei oikeasti kuitenkaan, eläväni arvojeni mukaista elämää. Siksi itseä tuntuu niin hyvältä katsoa, näitä tarinoita, sitä koristavaa kotia ja tätä hetkeä tässä tätä kirjoittaessa. Mä elän ja teen ja hengitän asioita, jotka on mulle aidosti tärkeitä. Ei sen tietämiseen tietystikään mitään seinää tarvittaisi, sen tuntee ihan vain siitä keveydestä, mikä sydämessä leijailee.

Nää kuvat ei oo maailman kauneimpia kuvia, mutta ne on tarinoita elämästä, tärkeistä hetkistä ja maailmaa muuttavista opeista. Ne on kuvia siitä, millaisena mä haluan itseni nähdä ja mikä mulle on tärkeää. Se myös toimii muistutuksena elää sen mukaan tulevaisuudessakin. Seuraamaan tärkeää. Sitä joka ravitsee sydäntä.

Mä mietin usein, että ihminen on vaan ihan tavattoman upea kokonaisuus kaikessa kauheudessaan ja kauneudessaan. Miljoonista nanorakenteista rakennettu monimutkainen kokonaisuus, jota ei vain ymmärrä, vaikka hetken luulisi ymmärtävän. Jota ei voi koskaan ymmärtää. Luultavasti tuo mystisyys juuri tekeekin ihmisyydestä niin upean. Erilaiset sielut, erilaiset kasvut. Jossa keskiössä ei todellisuudessa edes ole mitään käsinkosketeltavaa ihmistä, on vain yhteenkokoontuneita heijastuksia ja ajatuksia, sattuman kasvattamana. Sen yhden hetken monien muiden hetkien joukossa, jossa itse hetkikin on monen asian summaatio, johon ei vaikuta vain itse vaan myös muut. Nanorakenne potenssiin nanorakenne potenssiin nanorakenne, eikä vaan nanorakenne, vaan kuinka nuo nanorakenteet koko ajan elää ja muuttuu, särkyy ja eheytyy ja kumuloituu, vaikuttaen kaikkeen ja kaikkeuteen – ja se kaikkein kaunein – ilman ihmisen hentoista ajatustakaan mistään. Muuta en osaa sanoa. Nanorakenne.

Kauneimmalla kuulemallani tavalla koen Jan-Philipp Sendkerin kuvaavan ihmisyyttä romaanissaan sydämen ääntä ei voi unohtaa:

”Hänen mukaansa ihminen on itselleen kaikista suurin arvoitus ja elämän tarkoituksena onkin ratkaista se. Hän sanoo, että kukaan ei onnistu siinä, mutta tehtävänämme on kuitenkin seurata johtolankoja. Riippumatta siitä, kauanko se kestää tai minne se johtaa.”

Seinän alaosaan jätin muutaman kehyksen odottamaan uutta tarinaa. Mietin laitanko niihin jo odotellessa jotain kaunista, vaikkei ehkä niin merkityksellistä, mutta mieluummin jätän ne valmiiksi tyhjilleen.

Muistutuksena siitä, että maailmassa on edelleen johtolankoja etsittäviksi.

Blogit.fi

Instagram

Hyvinvointi Mieli