tää vuosi ei vaan lähtenyt
Syntymäpäivänään Eeva Kolu kirjoitti: aina vuoden vaikein ja yksinäisin päivä, niin tänäänkin.
Kesti hetken ymmärtää, että niin, mullahan on aina ihan ja juuri samoin. Ja ihan ja juuri aina, oon myös koittanut kääntää sen joksikin muuksi. Mutta miksi? Enää en jaksa, taivun sen edessä. Sekin on oikeastaan aika kaunista. Hyväksyä ja nähdä oman perintönsä, vuoden vaikeimpana päivänä. Katsottakoon sitä siis lempeästi ja rakastavasti. Omaa heiveröisyyttään, pienuuttaan, mitättömyyttään. Sellaista yksinäisyyttä ei voi lohduttaa. Sellaista yksinäisyyttä ei voi jakaa, ei tuntea. Se on oma. Se on jokaisen oma, ollessamme täällä yksin. Sitä me olemme, aina, ihan sama kuka olisi vieressä, kehen tahansa tukeutuisi. Tai ehken vain ole tavannut sellaista sielua vielä, jonka edessä sellainen tunne olisi tuntematon. Salaa saatan haaveilla, että olisi se joku, ystävä tai jokin muu, kivi taikka kanto, kuu taikka tähdet, jonka kanssa ei enää koskaan tuntisi olevansa yksin.
Mutta. Juuri silloin, kun näkee itsensä yksinäisimmillään, joka kai on syvintä surua mitä ihminen voi tuntea, kuvaan värittyy pienen pieni, kaunis ja koukeroinen, kultareunus.
Kauneus surussa.
Rakkaus surussa.
Näkisi itsensä siinä, surussa,
ja rakastaisi.
Samaan aikaan sydän särkyy ja sydän rakastaa. Kauneinta mitä elämässä voi olla.
Tällä kertaa mittariin tulee pyöreitä. Se on saanut mua katsomaan itseäni neli-, viisi-, jopa seitsenkymppisenä. Mutten näe.
Näen itseni vain juuri tällaisena, muuttumattomana, vanhentumattomana, ehkä ihan hiukan viisaampana. Peräkainuulainen vanhempi herrasmies totesi mulle kerran baarissa, että vanheneminen lakkaa tähän ikään, sen jälkeen pysyt aina samanlaisena. Luulen hänen olevan oikeassa. Kuoreni ehkä vanhenevat, minä taidan olla tässä. Ehkä siis on ihan hyvä etten näe. Ehkä siis olen oikeassa paikassa.
Kokonaisuudessaan tää ei vaan ollut mun vuosi. Tai ei sitä niinkään voi sanoa, vaan ehkä vain, ettei yhtä kiva kuin edellisvuosi. Tää vuosi oli vaikeampi. Se oli tunteiden kirjoa ja sekamelskaa. Lähinnä vuoristorataa, jossa huipulla nyökyttelin kiivaasti, että kyllä se tästä, vain huomatakseni, ettei se mennytkään tästä. Niin monta kertaa, etten uskalla sitä enää edes ääneen sanoa.
Siinä samalla kaikessa on ollut jollain erikoisella tavalla rauhaa. Tai ehkei rauhaa vaan turvaa. Kai siksi, kun tuntee olevansa itsensä kanssa, vaikka keskellä myrskyä, joka myrskyää sisimmässä, vaikka ympärillä onkin tuuletonta. Tuo myrskykin on sijainnut kotona, on ollut minussa, ei missään muualla. Huvittavaa. Ympärilläni on ollut paratiisi, mutta sydämessäni rauhasta ei ole ollut tietoakaan.
Kun mietin mieltäni, mietin Witcheriä. Yenneferiä, joka löytää voimansa sisäisestä kaaoksestaan. Mulla on vähän sama fiilis omasta päästäni. Sitä on vaikeaa hallita. Kun se pääsee levälleen, sitä ei hallitse enää mikään. Olen itse kaaos, pelokas ja pillastunut hevonen. Mieleni pitää taas kesyttää, ymmärrän. Eniten se taitaa kaivata vahvuutta ja rakkautta minulta itseltäni.
Vaikka vuosi on tuntunutkin käytännössä vain ja ainoastaan sekamelskalta, se on silti ollut juuri hyvä. En vaihtaisi mitään. En kadu mitään. Meni niin kuin pitikin, sanoisin. Kaikki opit ei vaan oo aina mukavia, sekin on tainnut tulla joskus sanottua. Tämän vuoden perusteella luulen, että elämä on jo tuskastunut opettamaan mulle irtipäästämisen taitoa. Ei se vaan opi, kuulen sen huokaisevan. Ei pettyneesti, vaan surullisesti.
Vuoden alun reissu tuntuu valovuosien takaiselta. Hetkeen en edes muista koko juttua, mutta kun alan summata vuoden parhaita tapahtumia, muistan ne kaikki. Itseni kipittämässä puukengillä Kinosaki-onsenissa onsenista onseniin, juhlimassa kattoterassilla Sydneyn uuttavuotta, asumassa omakotitalossa muiden reissaajien kanssa, pakkaamassa omenia sekä ajan Färsaarilla Duritan kotona ukrainalaisten pakolaisten kanssa. Muistan myös loppukesän pyöräilyt auringonlaskuun, alkusyksyn yökävelyn saaristossa majakan valossa, ensilumen tunturissa kesärenkailla, elämäni ensimmäiset hääjuhlat sekä tapaamani uuden ystävän. On tapahtunut niin paljon kaikkea. Kaikkea, josta olla ihan hemmetin kiitollinen.
Suljen silmät.
Tuntuu rikolliselta olla niin kiittämätön keskittymällä sekamelskaan. Varsinkin tänään, päivänä, jona aamu on erityisen kaunis.
Kävelen meren rantaan rantaravintolaan. Otan viinin. Käännän kasvot kohti aurinkoa.
Aina voi löytää syyn kiitollisuudelle.
