Takki symbolina mieliteoille
Kuten viime viikolla sanottua, laitoin itseni ostolakkoon.
Vielä ennen siihen ryhtymistä, niitä viimeisiä vaihdoksia tehdessäni, olin lähes varma että tuo takki saisi lähteä
Suhde onkin ollut väliä on-off. Siinä missä ensin ajattelin että ei, sitten taas että kyllä, kunnes viimeisen kerran menin jopa ihan sinne rekille asti katsomaan ja kokeilemaan. Havahtuen taas hetkeen tarkkaillessani niitä kaikkia muita, jotka etsivät sitä samaa: mustaa ja pitkää toppatakkia. Oivaltaen ensimmäisen – mä en halua näyttää samalta kuin joka toinen juuri nyt kävellessään vastaan.
Katsoessaan niitä joka toista poistuessaan. Jossa ei ole mitään vikaa, mutta samalla se kuitenkin kadottaa ihmisen persoonaa.
Lopulta pyhittäen tuon takin juuri välineeksi näiden tunteiden tarkkailemiseen. Sillä miten niitä voi tarkkailla, jos menee vain helpoimman kautta, palaten sinne kauppaan, ostaen sen takin – ja ensivuonna jälleen uuden? Miten mikään voi muuttua jos aina antaa itselleen periksi, että no tämän kerran nyt vain?
Tunnen silti edelleen välillä hiukan huonommuutta takistani. Samalla tiedostan kuitenkin, että se on juuri täydellinen testi oikeasti sitä riittämättömyyttä käsitelläkseen. Nähden sen aallot ja pohjat, sen eri sävyt, sen eri opit, ymmärryksen, järjen ja tunteen välisen eron, havainnoiden kuinka se mieli muuttuu – ja lopulta oppikin muuttuu. Nähdessään, ainakin välillä, ettei edes jokaikisessa hetkessä tarvitse näyttää siltä parhaimmalta mahdolliselta versiolta itsestään.
Tai ainakin sellaisen yrittäminen on äärimmäisen väsyttävää.
Viimeksi:
Kolme kaunista – hygge, sydänyhteys, illanvietto
Lue myös:
Vuosi 2022 vaatteiden ostolakossa