vieraantunut ihmisbotti
Aina kun muistan, että ihmisenä oleminen on sekavaa, tietämättömyyden kuin myös erillisyyden tuskaa ja vieläpä sen, että sitä sen kuuluu ollakin, elämä on hyvää. Silloin olo on turvallinen, levollinen, pystyn hengittämään. Halaan, annan elämän ja itseni olla ja hyväksyn sen. Kehittymätön maaliskuu on tehnyt hyvää.
Avaan Frommin kirjan. Sieltä luen:
”Psyykkinen tehtävä, jonka ihminen voi ja joka hänen pitäisi asettaa itselleen, ei ole turvallisuuden tunteen hankkiminen vaan kyvyn sietää epävarmuutta joutumatta kohtuuttomaan paniikin tai pelon valtaan. — Vapaa ihminen tuntee pakostakin turvattomuutta, ajatteleva epävarmuutta.”
Löysin kirjan, joka kuvaa maailmaa hyvin pitkälti siten, miten minä sen näen. Puhun Erich Frommista, humanistifilosofista, ja hänen pääteoksestaan Terve yhteiskunta. Terve tosin toimittaa vain ironista virkaa, sillä terveestä yhteiskunnasta ei ole tietoakaan. Kaiken kaikkiaan teoksen pääsanoma on havainnollistaa ihmisen vieraantuminen elämästä ja ihmisyydestä.
Rauhallisimmissa ja vauraimmissa maissa esiintyy tilastollisesti pahimpia henkisen tasapainottomuuden oireita. On esimerkiksi todennettavissa, että itsemurhaluvut ovat pienemmät köyhimmissä maissa ja että Euroopan maiden aineellisen hyvinvoinnin kasvuun on liittynyt itsemurhien lisääntyminen. Samaan loppu päätelmään voidaan päästä myös esimerkiksi alkoholismia koskevista tilastoista. Kun koko onnellisuuden kuplamme rakentuu aineelliseen hyvinvointiin, on tulos ristiriitainen. Fromm kysyykin: epäonnistuuko moderni sivilisaatio syvimpien tarpeiden tyydyttämisessä? Onko elintavassamme ja päämäärissä joihin tähtäämme jotain perusteellisesti vialla?
Ongelmana on, että olemme niin normaaliuden käsitteen alaisia, jolloin osana isoa ”normaaliutta” on ”normaaliin” sopeuduttava. Osana normaaliutta on, että suurin osa ihmisistä saisi määrittää, mikä normaali on, mutta ihan yhtä lailla suuri joukko ihmisiä voivat olla sairaita, vaikka he ovatkin suuri joukko. Toisin sanoen: ehkä koko yhteiskuntamme onkin sairas. Me olemme kaikki sairaita. Kun sinä olet sairas ja minä olen sairas, emme pidä kumpikaan itseämme sairaina, vaan normaaleina.
Elämme osana järjestelmää, joka pyörii vinhasti omaa tahtiaan, ilman ihmisen hallintaa, omaa tiedostamiskykyä. Ihmisistä on tullut automaattibotteja. Vieraantuneita botteja, jotka suhtautuvat vieraantuneesti työhönsä, tavaroihin, joita hän kuluttaa, valtioon, lähimmäisiinsä ja omaan itseensä. Olemme vieraantuneita välineitä, jotka suhtautuvat kaikkeen ja kaikkeuteen välineellisesti.
Katson ikkunasta elämän pinnallisuutta, sen itsensä ilmentämisen harhaa, kaikista kipeintä asiaa mitä ihmisyydestä voi todentaa, sitä raadollisuutta, että ulkonäkö määrittää niin pitkälle ihmisen arvoa. Käännän katseeni vieressäni istuvaan äitiin ja tyttäreen, joilla ei ole mitään puhuttavaa. Sisäistä tyhjyyttä, muodostelen sanoja suussani.
Tai Frommin sanoin:
”Nykyisin voimme tavata ihmisen, joka toimii ja tuntee kuin automaatti, joka ei milloinkaan koe mitään todella omaa, joka tuntee itsensä tarkalleen siksi persoonallisuudeksi joka hänen pitäisi olla oman käsityksensä mukaan, jolla keinotekoinen hymy on korvannut aidon naurun ja tarkoitukseton lörpöttely yhteyttä luovan puheen, jossa tympeä epätoivo on astunut aidon tuskan sijaan. Tällaisesta ihmisestä voidaan toisaalta sanoa, että hän kärsii omaehtoisuuden ja yksilöllisyyden vajavuustilasta.”
”Tyytymättömyys, apatia, ikävyys, ilon ja onnen puute, turhuuden tunne ja epämääräinen ajatus elämän tarkoituksettomuudesta ovat tilanteen väistämättömiä seurauksia. Tämä yhteiskunnan kaavaama sairaustila ei ehkä yllä ihmisten tietoisuuteen: se saattaa naamioitua kuumeiseksi toiminnaksi tai rahan, vallan ja statuksen kahmimiseksi. Jälkimmäisten kiihokkeiden paino on niin suuri kuin se on vain siitä syystä, että vieraantuneen ihmisen on pakko yrittää täyttää sisäistä tyhjyyttään, ei siksi että nämä halut olisivat työn ”luonnollisia” tai tärkeimpiä kannustimia.”
Poikkeuksena moniin kirjoihin, joissa luetellaan vain vikoja, Fromm myös pohtii ratkaisuideoita. Hän ei esimerkiksi koe koulujärjestelmän vastaavan ihmisyyden vaan vain uuden teollisen sivilisaation rattaan tarpeisiin ja hän esittää ajatuksia vähimmäistoimeentulosta sekä tuloerojen kaventamisen tärkeydestä. Terveessä yhteiskunnassa kun ahneus, riistävyys, omistushalu ja narsismi eivät saisi päästä määräämään kenenkään toimista aineellisen edun tai henkilökohtaisen maineen tavoittelemisen vuoksi.
Lue lisää:
