viininhöyryisiä haaveita
Mä haaveilen mummokavereista. Käyn suurin piirtein kerran tai pari viikossa uimassa hallilla aamuisin ja musta ois tavattoman ihanaa, jos siellä olis aina samat vanhat viisaat paikalla ja me vaihdettais kuulumisia. Joskus ne haluais naittaa mua lapsen lapsille, joskus menisin auttamaan niitä verhojen vaihdossa.
Tai samaa vois soveltaa vaikka viinipaikan työntekijäänkin. Kävisin epäsäännöllisen säännöllisesti lasillisilla, vaihtamassa kuulumisia, kertoen olankohautuksella sivulauseessa syvempiä asioita kuin kellekään muulle, juuri siksi, että hän on vain tuntematon viininkaataja, vaikka samalla silti niin tuttu. Silloin tällöin saisin ekstra lorauksen viiniä, ehkä tiskin alla ois mulle oma rasia suklaakonvehteja, yksi kappale kerrallaan annettavaksi.
Ne ois sellasia elämän pieniä hienouksia. Kehyksen kultakiehkuroita.
Romantikko mikä romantikko, ajattelen ja katselen ulos ikkunasta lasilliseni kanssa.
Mutta elämä on yhtä romanttista kuin miten itse sen rakennat. Elämästä voi myös tehdä romanttisen, pysymällä avoimena sille. Näin haluan uskoa. Mutta uskooko muut? Ehkä riittää, että kohtaa kerran vain toisen romantikon. Ehkä jossain, jossain ajassa.
Jatkan silti yrittämistä. Otan sommelierin suositteleman viinin. Haen säännöllisesti hymyillen lähikahvilasta kahvin ja jopa saatan vaihtaa sen lohisopaksi suosituksesta. Kun joku lähestyy mua kadulla yritän olla kohtaamatta häntä saarnamiehenä vaan hymyilen lämpimintä hymyä, mitä osaan. Ehkä se jollain kertaa onkin joku muu, kuten tietä kysyvä turisti tai mies, joka pyysi mua kahville vaikuttuneena hitaasta kävely tyylistäni (kun kaikki muut suomalaiset kävelee niin nopeaa!)
Berliinissä mulla oli jo hetken toivoa. Kävin kahdesti syömässä samassa sushi paikassa, jossa jo toisella kerralla myyjä sanoi hymyillen muistavansa minut. Siinä ois voinu olla alku jollekin, muttei kuitenkaan. Oli lähdettävä.
Elämä on parhainta, kun tarkkailee, kuuntelee ja tarttuu sen vihjeisiin. Elämä on täynnä hienovaraisia johtolankoja, aina niitä ei vain ehdi ihminen nähdä. Joku suosittelee jotakin, kertoo jotakin, näet jotakin. Voit ottaa siitä johtolangan pään ja minkälainen tarina siitä voikaan alkaa.
Mä viime viikonloppuna yllätin mun ystävät ruusuilla. Siihen ystävä totesi, että oli juuri eilen ajatellutkin, kuinka haluaisi ostaa kukkia, mutta kuitenkin kaupassa unohti. Tää yhteensattuma sai mut ajattelemaan tätä. Elämän merkkejä, jos niihin haluaa uskoa. Mulle se oli muistutus etsiä merkkejä ja lakata esittämästä kaikki tietävää. Yleensä ottaen sitä suunnittelee ja määrittelee elämäänsä liikaa, kun pitäisi vain pitää aistit avoinna. Sitä ei tiedä, mitä elämällä olis tuoda eteen, kun hetken kuuntelee.
Ennen kaikkea silloin elämä on keveää ja soljuvaa virtaa. Pääsehän sitä tietysti kanootilla meloenkin eteenpäin, mutta toisaalta virran vietävänä kelluen ei tarvitse vetää hampaat irvessä ja kädet oman hallinnan tunteen kadottamisesta täristen.
Juon viinin loppuun. Kiitän sommelieria lähtiessäni erinomaisesta (vaikkakin hetken päätä huimaavan hintaisesta) viinistä. Ehkä hän ensi kerralla muistaa sen avoimen nuoren naisen. Helposti höynäytettävän hölmön, jolle voi myydä vaikka kuun taivaalta. Ehkä myykin. Lisäten mukaan ekstra lorauksen viiniä.
Hymyilen.
Tänään elämä on erityisen kaunis.
