Viisi viimeistä toivetta
Joko mä oon kirjoittanut liikaa kuolemasta?
Vaikka yhtä lailla Bronnie Warekin mieltää, että se on tarpeellista.
Ymmärtääkseen mikä elämässä on tarpeellista.
Jotta sä voit elää elämää, käyttää sen ainutlaatuisuuden hyväksi, elää lähellä itseäsi, sydäntä. Saaden kiinni siitä, mikä on tärkeää ja oleellista.
Mun vakaa tavoite tulevaa varten on harjoittaa lisää hyvyyttä sekä harjoittaa tuon hyvyyden sanallista ja ei-sanallista ilmentämistä. On jotenkin surullista, kuinka kauas me olemme tuosta taidosta karanneet. Ettei pysty edes sanomaan toisen olevan tärkeä.
Ja se on yksi tärkeimmistä asioista elämässämme. Yksi syvimmistä tarpeistamme. Että meitä kosketetaan ja nähdään ja kerrotaan olevan juuri riittäviä.
Ja juuri se tekee elämästä riittävää, eikä siihen tarvitse mitään muuta hilavitkutinta ympärille.
Eikä sitä niistä hilavitkuttimista voi löytääkään.
Mä tykkäsin erityisesti siitä, kun Bronnie useampaan kertaan sanoo ”ei meistä kukaan tiedä, mitä me ollaan tänne tultu oppimaan”. Ah, juurikin niin, niinhän se on! Että me ollaan nimenomaan tultu tänne oppimaan jotakin, toisten oppien eri aikaan, eri ajassa, jokaisen opinmatkan ollessa oma, toisen opin tullessa aiemmin kuin toisten, matkan päättyen aiemmin kuin toisten.
Bronnie työskenteli saattohoitajana ja kertoo kirjassaan Viisi viimeistä toimetta, ne viisi viimeistä toivetta, jotka yleisemmin toistuu:
1 Olisipa minulla ollut rohkeutta elää uskollisena itselleni eikä muiden odotusten mukaan
2 Kunpa en olisi tehnyt niin paljon töitä
3 Olisipa minulla ollut rohkeutta ilmaista tunteeni
4 Olisinpa pitänyt yhteyttä ystäviini
5 Olisinpa antanut itselleni luvan olla onnellinen
Viimeksi:
Erottiko minimalismi parisuhteeni?
Lue myös:
Aineellista – vai aineetonta pääomaa?