5. epäonnistuminen

Olen niin väsynyt.

En jaksa uskotella itselleni, että ei siinä tikussa tule mitään näkymään, kyllähän minä sen jo tiedän. En jaksa käyttää energiaa pakahduttavan toivon sammuttamiseen. Ei itselleen valehtelu tee pettymyksestä yhtään vähemmän tuskallista. Mutta en myöskään jaksa rukoilla, että siinä näkyisi edes jotain.

En jaksa sitä, että pian toivo viriää taas uudestaan.

En jaksa sitä, että muille oireet on merkki raskaudesta. En jaksa sitä, että muille myös oireettomuus on merkki raskaudesta.

Minulle kaikki on merkki turhasta toivosta, karvaasta pettymyksestä, särkyvistä unelmista. Minulle kaikki on merkkejä hedelmättömyydestä.

Vaikka tiedän kyllä, ettei täällä kukaan muukaan omalla erinomaisuudellaan raskaaksi tule, ja ”kaikki muut” pitäisi oikeastaan olla ”ei kukaan muukaan”. Ei muutkaan onnistu omien kykyjensä tai tahdonvoimansa ansiosta eikä siksi, että he olisivat jotenkin soveltuvampia vanhemmiksi.

Tiedän, etten ole erityinen. En ole ainoa maailmassa, joka kokee näin. Mutta nyt en jaksa ajatella ketään muuta.