Mielenrauhaultra
Olen ennen jokaista ultraa miettinyt valmiiksi, millaisen suruviestin lähetän, jos pahin on tapahtunut. Vieläkään ei onneksi ole, mutta olen silti kovin varovainen kertomaan raskaudesta. Jonkun verran pelot raskauden onnettomasta päättymisestä ovat kuitenkin helpottaneet, kun tosiaan vieläkään mitään pahaa ei ole tapahtunut. Vaikka niin monta kertaa olen ollut vakuuttunut että varmasti on. Kuitenkin päädyn usein ajattelemaan, että jos kuitenkin odotan seuraavaan ultraan/neuvolaan/johonkin muuhun etappiin, että kaikki on varmasti hyvin ja kerron vasta sitten.
Alkuun kävin kahden viikon välein ultrassa toteamassa kaiken olevan hyvin, nyt harvemmin. Mutta silti jossain taustalla kytee pelko siitä, että sehän voi lakata olemasta millä hetkellä hyvänsä. Sitten mietin hieman pidemmälle, ja tajuan että vaikka kaikki menisi hyvin ja synnyttäisin terveen lapsen, hän voi vieläkin lakata olemasta millä hetkellä hyvänsä. Se voi tapahtua minä päivänä vain, hän voi olla silloin vuoden, viisi vuotta tai 17 vuotta vanha. Tai 42 vuotta. Joudunko oikeasti pelkäämään sitä koko loppuelämäni ajan?
Täytin netissä BDI21 masennuskyselyn, saman jonka työterveyslääkäri teetätti minulla syksyllä. Sain tulokseksi yli 15 pistettä vähemmän kuin viime kerralla, nyt minulla on testin viitearvojen mukaan vain lievää masennusta. Se tuntuu hassulta, sillä minähän olen onnellisempi kuin aikoihin. Mutta ei kai koko lapsettomuuden kokemusta ja traumaa voi noin vain kääntää off-asentoon. Ja 15 pisteen ero on kyllä merkittävä parannus entiseen.
Ja tietysti tärkein indikaattori on oma oloni, joka on tosiaan huomattavasti parempi kuin vielä muutama hassu kuukausi sitten, ei se mihin lokeroon joku testi minut laittaa.
Välillä kun olo on hyvä ja kevyt, mieleeni tulee, että näinkö helppoa se olikin? Kunnes muistan, että mikään tästä ei ole ollut helppoa. Eikä minun tarvitse tuntea syyllisyyttä siitä, että voin paremmin tai en stressaa niin paljon tai niin pitkään kuin olin pelännyt. Silti tuntuu välillä jotenkin huijaamiselta, että yhtäkkiä en olekaan niin masentunut ja ahdistunut kuin ennen. Olinko siis edes oikeasti masentunut? Vai olinko vain ylidramaattinen? Onko tämä taas sitä ankaruutta itseäni kohtaan, josta pitäisi opetella eroon?
Nyt on taas yksi ultraäänitutkimus takana. Kävimme siellä miehen kanssa kolmesta syystä: pääsemme pitkästä aikaa näkemään vauvan yhdessä, saamme nähdä miten vatsan sisällä oikein voidaan ja ehkä saamme tietää mitä sukupuolta tulokas on.
Käynti oli onnistunut, saimme taas ripauksen lisää mielenrauhaa ja luottamusta tulevaan. Sukupuolen määritys oli haastavampaa, vauva nukkui jalat ristissä lähes koko ajan, eikä suostunut vaihtamaan asentoa. En minäkään olisi, kesken unien. Lopulta kätilö kuitenkin piti todennäköisempänä, että tyttö sieltä olisi tulossa. Meidän pieni vauvamme, tyttö tai poika, mutta ainakin hänelle on äitinsä unenlahjat.