Mielenrauhaultra

Olen ennen jokaista ultraa miettinyt valmiiksi, millaisen suruviestin lähetän, jos pahin on tapahtunut. Vieläkään ei onneksi ole, mutta olen silti kovin varovainen kertomaan raskaudesta. Jonkun verran pelot raskauden onnettomasta päättymisestä ovat kuitenkin helpottaneet, kun tosiaan vieläkään mitään pahaa ei ole tapahtunut. Vaikka niin monta kertaa olen ollut vakuuttunut että varmasti on. Kuitenkin päädyn usein ajattelemaan, että jos kuitenkin odotan seuraavaan ultraan/neuvolaan/johonkin muuhun etappiin, että kaikki on varmasti hyvin ja kerron vasta sitten.

Alkuun kävin kahden viikon välein ultrassa toteamassa kaiken olevan hyvin, nyt harvemmin. Mutta silti jossain taustalla kytee pelko siitä, että sehän voi lakata olemasta millä hetkellä hyvänsä. Sitten mietin hieman pidemmälle, ja tajuan että vaikka kaikki menisi hyvin ja synnyttäisin terveen lapsen, hän voi vieläkin lakata olemasta millä hetkellä hyvänsä. Se voi tapahtua minä päivänä vain, hän voi olla silloin vuoden, viisi vuotta tai 17 vuotta vanha. Tai 42 vuotta. Joudunko oikeasti pelkäämään sitä koko loppuelämäni ajan?

Täytin netissä BDI21 masennuskyselyn, saman jonka työterveyslääkäri teetätti minulla syksyllä. Sain tulokseksi yli 15 pistettä vähemmän kuin viime kerralla, nyt minulla on testin viitearvojen mukaan vain lievää masennusta. Se tuntuu hassulta, sillä minähän olen onnellisempi kuin aikoihin. Mutta ei kai koko lapsettomuuden kokemusta ja traumaa voi noin vain kääntää off-asentoon. Ja 15 pisteen ero on kyllä merkittävä parannus entiseen.

Ja tietysti tärkein indikaattori on oma oloni, joka on tosiaan huomattavasti parempi kuin vielä muutama hassu kuukausi sitten, ei se mihin lokeroon joku testi minut laittaa.

Välillä kun olo on hyvä ja kevyt, mieleeni tulee, että näinkö helppoa se olikin? Kunnes muistan, että mikään tästä ei ole ollut helppoa. Eikä minun tarvitse tuntea syyllisyyttä siitä, että voin paremmin tai en stressaa niin paljon tai niin pitkään kuin olin pelännyt. Silti tuntuu välillä jotenkin huijaamiselta, että yhtäkkiä en olekaan niin masentunut ja ahdistunut kuin ennen. Olinko siis edes oikeasti masentunut? Vai olinko vain ylidramaattinen? Onko tämä taas sitä ankaruutta itseäni kohtaan, josta pitäisi opetella eroon?

Nyt on taas yksi ultraäänitutkimus takana. Kävimme siellä miehen kanssa kolmesta syystä: pääsemme pitkästä aikaa näkemään vauvan yhdessä, saamme nähdä miten vatsan sisällä oikein voidaan ja ehkä saamme tietää mitä sukupuolta tulokas on.

Käynti oli onnistunut, saimme taas ripauksen lisää mielenrauhaa ja luottamusta tulevaan. Sukupuolen määritys oli haastavampaa, vauva nukkui jalat ristissä lähes koko ajan, eikä suostunut vaihtamaan asentoa. En minäkään olisi, kesken unien. Lopulta kätilö kuitenkin piti todennäköisempänä, että tyttö sieltä olisi tulossa. Meidän pieni vauvamme, tyttö tai poika, mutta ainakin hänelle on äitinsä unenlahjat.

perhe raskaus-ja-synnytys ajattelin-tanaan
Kommentit (8)
  1. Ihana kuulla teidän kuulumisia. Tsiljoonasti vielä onnea ja toivottavasti saat hiljalleen enemmin luottoa ja mielenrauhaa raskaudelle 🙂

    1. neiti Vainio
      10.1.2023, 20:18

      Kiitos ❤️ On ollut kiva lukea teidänkin uudesta arjesta, toivon mukaan mekin olemme pian samassa tilanteessa! Siihen se on vain uskottava ❤️

  2. Se on totta että tavallaan se ei mene koskaan ohi, koska lapsen kuolema on varmasti pahinta mitä elämässä voi sattua. Että aina niiden puolesta jollain tavalla pelkää, mutta eihän elämää voi pelon kautta elää. Pelätessä tämä hetki ja elämä menevät ohi. Eli aina kun se kouristava pelko joskus pujahtaa katsellessa nukkuvaa lasta keskityn vain tähän hetkeen ja koitan olla mahdollisimman läsnä siinä.

    Oletko lukenut Brene Brownin tai Kristin Neffin kirjoja? Ne voisivat auttaa luopumaan siitä liiallisesta ankaruudesta itseään kohtaan, minua ainakin auttoivat. Ja Brene Brown kirjoittaa upeasti haavoittuvuudesta, kuinka pelon tukahduttaminen ei myöskään kannata mutta kuinka elää kaikkien tunteiden kanssa.

    Toivottavasti kaikki sujuu oikein hyvin ja saat mielenrauhaa ja voimia itsellesi! 🙂

    1. neiti Vainio
      10.1.2023, 20:16

      Kiitos lukuvinkeistä, kumpikaan kirjailija ei ollut minulle tuttu! Mutta molemmilla näyttää olevan kiinnostavia kirjoja, laitoinkin pari kirjastoon varaukseen. Ehkä raportoin mietteitä tänne sitten kun olen saanut niitä luettua!

      Kiitos myös toivotuksista 💕 Jonkinasteista pelkoa on tosiaan kai odotettavissa koko loppuelämän ajan… Mutta jos sitä jotenkin oppisi käsittelemään ja rauhoittamaan itseään. Välillä minua on auttanut samantyylinen nykyhetken muistaminen, kun kauhukuvat alkaa vallata mieltä, muistutan itsenäni ettei pelko ole mikään tosiasia, en tiedä onko mitään tapahtunut. Ja koska en tiedä, parempi olettaa että ei ole!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *